Alopecia on sairaus, joka ei välttämättä näy päällepäin, jos käyttää peruukkia. Sen takia onkin vaikeaa tietää, milloin uusille ihmisille tulisi asiasta kertoa. Esimerkiksi kun on tavannut uuden seurustelukumppanin, pitäisikö kertoa asiasta heti, vai odottaa niin kauan, kun suhteesta tulee vakavaa? Itse kerroin miehelleni jo siinä vaiheessa, kun emme olleet vielä edes tavanneet, vaan kun vasta kirjoittelimme. Mutta olinkin jo melko varma, että siitä saattaa kehittyä jotain vakavampaakin.
Seuraava ongelma onkin, milloin kertoisin mieheni sukulaisille. Tällä hetkellä en ole vielä kertonut, vaikka olen ollut jo useamman vuoden naimisissa. Ei oikein ole tullut sellaista tilannetta, jossa olisin asiasta voinut puhua. Toisaalta en ymmärrä, mikä asiassa on minulle niin vaikeaa. Omille sukulaisilleni olen kertonut, mutta se on tietenkin vähän eri asia.
Ehkä pelkään sitä, että he vähättelevät sairautta, kuten jotkut omat sukulaiset ja tuttavani ovat tehneet, eivät tietysti välttämättä tahallaan, mutta silti harmittavasti: "No, eikö ole kuitenkin hyvä, ettet ole pyörätuolissa?" Totta kai se on hyvä, ettei tästä ole muuta kuin henkistä haittaa, mutta onhan tämä silti aika paljon elämään vaikuttava sairaus. Toinen, mitä pelkään, on se, että he sanovat, että he ovat huomanneet asian jo ajat sitten. Jotenkin se olisi vielä kamalampaa, siis että peruukkini olisi niin huono, että sen huomaisi kuka tahansa. Jälkimmäinen on tosin epätodennäköistä, koska eipä niitä hiuksia varmastikaan niin paljon tule tuijotettua, jos ei itsellä ole tätä sairautta. Tietenkin, jos on ammatiltaan kampaaja, varmasti huomaa peruukin helpommin.
Olen kertonut tästä myös joillekin opiskelukavereille, työkavereille en koskaan. Mielestäni sellaisille ihmisille, jotka tulevat jotenkin läheisemmiksi kuin muut, olisi hyvä kertoa. Muille ei välttämättä tarvitse, eikä heitä varmaan kiinnostaisikaan. Ja kyllähän sellainen, joka muutenkin hyväksyy ystäväksi, hyväksyy tämänkin (kosmeettisen) asian.
Seuraava ongelma onkin, milloin kertoisin mieheni sukulaisille. Tällä hetkellä en ole vielä kertonut, vaikka olen ollut jo useamman vuoden naimisissa. Ei oikein ole tullut sellaista tilannetta, jossa olisin asiasta voinut puhua. Toisaalta en ymmärrä, mikä asiassa on minulle niin vaikeaa. Omille sukulaisilleni olen kertonut, mutta se on tietenkin vähän eri asia.
Ehkä pelkään sitä, että he vähättelevät sairautta, kuten jotkut omat sukulaiset ja tuttavani ovat tehneet, eivät tietysti välttämättä tahallaan, mutta silti harmittavasti: "No, eikö ole kuitenkin hyvä, ettet ole pyörätuolissa?" Totta kai se on hyvä, ettei tästä ole muuta kuin henkistä haittaa, mutta onhan tämä silti aika paljon elämään vaikuttava sairaus. Toinen, mitä pelkään, on se, että he sanovat, että he ovat huomanneet asian jo ajat sitten. Jotenkin se olisi vielä kamalampaa, siis että peruukkini olisi niin huono, että sen huomaisi kuka tahansa. Jälkimmäinen on tosin epätodennäköistä, koska eipä niitä hiuksia varmastikaan niin paljon tule tuijotettua, jos ei itsellä ole tätä sairautta. Tietenkin, jos on ammatiltaan kampaaja, varmasti huomaa peruukin helpommin.
Olen kertonut tästä myös joillekin opiskelukavereille, työkavereille en koskaan. Mielestäni sellaisille ihmisille, jotka tulevat jotenkin läheisemmiksi kuin muut, olisi hyvä kertoa. Muille ei välttämättä tarvitse, eikä heitä varmaan kiinnostaisikaan. Ja kyllähän sellainen, joka muutenkin hyväksyy ystäväksi, hyväksyy tämänkin (kosmeettisen) asian.
Seuraava ongelma onkin, milloin kertoisin mieheni sukulaisille. Tällä hetkellä en ole vielä kertonut, vaikka olen ollut jo useamman vuoden naimisissa. Ei oikein ole tullut sellaista tilannetta, jossa olisin asiasta voinut puhua. Toisaalta en ymmärrä, mikä asiassa on minulle niin vaikeaa. Omille sukulaisilleni olen kertonut, mutta se on tietenkin vähän eri asia.
Ehkä pelkään sitä, että he vähättelevät sairautta, kuten jotkut omat sukulaiset ja tuttavani ovat tehneet, eivät tietysti välttämättä tahallaan, mutta silti harmittavasti: "No, eikö ole kuitenkin hyvä, ettet ole pyörätuolissa?" Totta kai se on hyvä, ettei tästä ole muuta kuin henkistä haittaa, mutta onhan tämä silti aika paljon elämään vaikuttava sairaus. Toinen, mitä pelkään, on se, että he sanovat, että he ovat huomanneet asian jo ajat sitten. Jotenkin se olisi vielä kamalampaa, siis että peruukkini olisi niin huono, että sen huomaisi kuka tahansa. Jälkimmäinen on tosin epätodennäköistä, koska eipä niitä hiuksia varmastikaan niin paljon tule tuijotettua, jos ei itsellä ole tätä sairautta. Tietenkin, jos on ammatiltaan kampaaja, varmasti huomaa peruukin helpommin.
Olen kertonut tästä myös joillekin opiskelukavereille, työkavereille en koskaan. Mielestäni sellaisille ihmisille, jotka tulevat jotenkin läheisemmiksi kuin muut, olisi hyvä kertoa. Muille ei välttämättä tarvitse, eikä heitä varmaan kiinnostaisikaan. Ja kyllähän sellainen, joka muutenkin hyväksyy ystäväksi, hyväksyy tämänkin (kosmeettisen) asian.
No comments:
Post a Comment