Yötissibaarin sulkeutuminen

Öisin tissibaarin luukut ovat nykyään visusti suljetut. Päivisin baari on avoinna janoiselle kanta-asiakkaalle milloin vain, mutta visiitti tapahtuu yleensä aamusella, ruokailujen jälkeen sekä nukkumaan mennessä. Joinakin öinä kanta-asiakas on koittanut päästä hörpylle, mutta joutunut tyytymään edestakaiseen kanniskeluun hämärässä makuuhuoneessa. Hörpyn vaatiminen tarkoittaa yleensä rääkymistä selkä karrella, rimpuilua sekä kovaäänistä tyytymättömyyttä jokaisesta kanniskeluasennosta.

 

Kyseistä rääkyvää seitsenkiloista banaania kannoin viime yönä ensin viitisen minuuttia kolmen maissa, banaani sammui pian. Hirvittävä jano tuli jälleen neljältä, jolloin rääkyvä banaani huusi tunnin. Kokeilin kaikki mahdolliset vauvankantamisasennot, jotka voi kahdella kädellä ja kävellen tehdä. Jokainen asento oli epämiellyttävä ja jokaisesta hän pyrki päästä rinnalle. Olin virittänyt jopa yötoppini eteen isännän teepaidan, jottei tavoiteltu maidon tuoksu puskisi läpi niin voimakkaasti...

 

Kokeilin tassuttelua, hyssyttelyä, paijailua, soittorasiaa, laulamista, juttelua, hiljaa oloa, kävelyä, hyppelyä, tanssahtelua, paikallaan oloa, sänkyyn laittamista. Ennen kuin olisin heittänyt lapsen pihalle, päätin hakea keskellä yötä kellarista matkarattaat ja hyssyttää vauvan niissä uneen. Ensimmäisellä kerralla hän raivostui yhtä paljon kuin sänkyynsä laskemisesta, mutta toisella kerralla silmät lumpsahtivat kiinni ihanan nopeasti kymmenen minuutin veivaamisen jälkeen!

 

Työnsin rattaat makuuhuoneeseen, hiivin peiton alle kummallisesti väärältä puolelta sänkyä, nukuin poikittain (isännän paitakin roikkui topissani) ja sammuin niille sijoilleni. Heräsin kolmen tunnin päästä kahdeksalta, kun isäntä tuli yövuorosta ja koitti päästä nukkumaan. Ensimmäisenä kurkkasin rattaisiin ja siellä se äidin rakas pikkumussukka nukkua tuhisi kyljellään. Pikkumussukka-Inka heräsi ilmeisesti vanhempiensa kuiskutteluun ja heti silmänsä avattuaan nostin hänet iloisena syliini. Ajatuksena, että syliin (ja tissille) pääsee myös itkemättä...

 

Kuinkahan moni nyt ajattelee, että miksei se antanu sitä tissiä sillo yöllä..? Syiden luettelemiseen meneekin tekstin loppuosa. Taustatiedoksi mainittakoon (jälleen), että Inkan ensimmäiset neljän kuukauden yöunet menivät käsittämättömän ihanasti. Hän nukkui illasta aamuun heräämättä ja siihenhän minä totuin! Viimeisen neljän kuukauden yöt ovatkin olleet katkonaisia, kun tyttö on heräillyt ja helpoimpana keinona olen imettänyt hänet uneen. Keino on ollut toimiva ja kätevä ja vauvalle tarpeellinen. Mutta ei enää lähes yhdeksänkuisena.

 

Suositusten ja minkä lie mukaan vauva ei tarvitse yöimetyksiä enää täytettyään puoli vuotta. Neuvolassakin tästä ollaan keskusteltu ja olen saanut siunauksen niiden lopettamiseen. Pelkäsin muka näännyttäväni jo valmiiksi hoikan lapseni, mutta hoitaja sanoi Inkan varmasti korjaavan ja tasaavan maitotilanteen päivällä.

 

Olen esittänyt urheaa ja jaksavaa, vaikka yöt ovat monesti olleet karmeita. En uskalla käyttää sanaa helvetillinen, koska se on varattu ihan oikeasti karmeille öille (joita meillä ei varmaankaan ole edes ollut). Monta viimeistä viikkoa päätin, että nyt mä lopetan sen yöimetyksen ja opetan lapseni nukkumaan yönsä. Monesti kanniskelin Inkaa öisin jopa toista tuntia, mutta voimien ja hermojen loppuessa kaivoin raivopäissäni tissin esille, siinä on perkele, syö. Jokainen öinen valinta tuntui huonolta. Ärsytti kanniskella huutavaa vauvaa, ärsytti imettää ja kaikista huonoin vaihtoehto: kanniskella huutavaa vauvaa tunti ja luovuttaen imettää sen perään!

 

Omat ajatukset olivat niin hirveitä, pelottavia. Monena yönä itkin omaa huonouttani ja pelkäsin, että joku hullu osa minussa tekisi vielä lapselle jotain! En olisi ikinä arvannut olevani niin heikko. Kaikki ne hullut ajatukset tuntuivat päivisin niin vierailta ja kaukaisilta, koska ei meillä päivisin ole mitään hätää, ei siis minkäänlaista. Vaikka neidin pää kopsahtaa vessanoveen niin oven heiluttelu jatkuu siitä huolimatta hymyssä suin.

 

Eräänä iltana iltaimetyksellä sanoin kyynelten seasta isännälle pelkääväni tulevaa yötä. Takana oli varmaan ollut muutama luovutusyö ja odotin kauhulla ja väsyneenä seuraavaa. Vaikka nukkumaanmeno väsyneenä on ihaninta mitä tiedän, se oli sillä hetkellä myös pelottavaa. Tiesin, että heti kun saan unenpäästä kiinni, joku natiainen herättää. Ja mikä onkaan inhottavampaa kuin herätys, kuljeskelu ja kanniskelu väsyneenä keskellä yötä ja siitä seuraavat repaleiset yöunet.

 

Kaikki kulminoitui viime sunnuntaiaamuun. Olin ilmeisesti nostanut Inkan aamuyöllä viereeni ja imettänyt häntä jälleen. Isäntä nukkui vierashuoneessa (että edes joku nukkuisi hyvin) eli toinen puoli sängystä oli "auki". Heräsin kovaääniseen kolaukseen ja järkyttävään itkuhuutoon. Inka oli pudonnut sängystä! En edes ymmärrä kuinka nopeasti ihminen voi nousta sängystä, mutta olin sekunnin murto-osassa toisella puolella sänkyä nostamassa häntä syliini. Huuto oli sydäntäraastavaa ja pelottavaa, ja ennen kaikkea täysin erilaista kuin öisin. Nenästä tuli rään mukana hieman verta, joten Inka oli saattanut pudota naamalleen. (Ei mitään muistikuvaa miten päin hän lattialla oli nostaessani hänet syliin.)

 

Kello oli lähes kymmenen, joten Inka oli saattanut olla jo jonkin aikaa hereillä ja lopulta lähtenyt tutkailemaan sängynreunoja. Yleensä nousemme seitsemän ja yhdeksän välillä. Pian Inka kuitenkin rauhottui, ilahtui isänsä näkemisestä, söi normaalisti aamupuuroa hyvällä ruokahalulla, leikki ja nukahti päiväunille. Myöhemminkään ei näkynyt oireita esimerkiksi aivotärähdyksestä. Samana sunnuntaina isännän mentyä iltavuoroon menimme minun vanhemmilleni. Inka sai viettää aikaa mummon ja papan kanssa ja minä menin kahden tunnin päiväunille!

 

Illalla keskustelimme isännän kanssa, että yöimetykset loppuvat tähän. Sovimme, että minä saan nukkua vierashuoneessa ja hän ottaa Inkan hyssyttelyn vastuulleen eikä minun tarvitse nousta vaikka mikä huuto olisi. Mikä autuus! Heräsin yöllä Inkan itkuun kerran, mutta käänsin kylkeä ja vedin peiton korville. Kuinka vapauttavalta ja hyvältä se tuntui! Kun tietää, ettei itse tarvitse nousta ja että hyssyttely on toisen vastuulla. Aamulla olin jo aivan toinen ihminen. Sain myös seuraavan yön itselleni ja nukkua posotin kahdeksan tuntia putkeen. Herääminen seitsemältä auringon paistaessa ja lintujen laulaessa oli aivan mahtavaa!

 

Viimeiset kolme yötä isäntä on ollut yövuoroissa, joten hyssyttelyvastuu on ollut minulla. Yöt ovat menneet ihan hyvin. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, että tissibaari on pysynyt kiinni enkä ole oikeastaan edes ajatellut lapsen hiljentämistä imettämällä. Inka on nyt ollut viisi yötä ilman yöimetyksiä. Vauvan on ilmeisen vaikeaa päästää irti saavutetuista eduista, en minäkään päästäisi! Olen oikein toiveikas tulevaisuuden suhteen ja uskon vakaasti, että tässä perheessä nukutaan (taas) kunnolla. Edessä on muutama yö, jolloin pääsen taas nukkumaan ihanaan vierassänkyyn. Toivotaan kaikille pitkiä yöunia!

 

 

 

Inka auttaa isiä pinnasängyn pohjan laskemisessa.

Ps. Tähän loppuun tuskin tarvitsisi kirjoittaa mitään, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi. Minulla on maailman ihanin ja rakkain vauva. En ikinä tekisi hänelle mitään pahaa enkä toivo muidenkaan tekevän. Äitiys ja isyys on täynnä haasteita ja tämä nyt vaan on yksi niistä. Lisää tulee, siitä olen varma. Kiitos kaikille läheisille tuesta ja kannustuksesta!

Öisin tissibaarin luukut ovat nykyään visusti suljetut. Päivisin baari on avoinna janoiselle kanta-asiakkaalle milloin vain, mutta visiitti tapahtuu yleensä aamusella, ruokailujen jälkeen sekä nukkumaan mennessä. Joinakin öinä kanta-asiakas on koittanut päästä hörpylle, mutta joutunut tyytymään edestakaiseen kanniskeluun hämärässä makuuhuoneessa. Hörpyn vaatiminen tarkoittaa yleensä rääkymistä selkä karrella, rimpuilua sekä kovaäänistä tyytymättömyyttä jokaisesta kanniskeluasennosta.

 

Kyseistä rääkyvää seitsenkiloista banaania kannoin viime yönä ensin viitisen minuuttia kolmen maissa, banaani sammui pian. Hirvittävä jano tuli jälleen neljältä, jolloin rääkyvä banaani huusi tunnin. Kokeilin kaikki mahdolliset vauvankantamisasennot, jotka voi kahdella kädellä ja kävellen tehdä. Jokainen asento oli epämiellyttävä ja jokaisesta hän pyrki päästä rinnalle. Olin virittänyt jopa yötoppini eteen isännän teepaidan, jottei tavoiteltu maidon tuoksu puskisi läpi niin voimakkaasti...

 

Kokeilin tassuttelua, hyssyttelyä, paijailua, soittorasiaa, laulamista, juttelua, hiljaa oloa, kävelyä, hyppelyä, tanssahtelua, paikallaan oloa, sänkyyn laittamista. Ennen kuin olisin heittänyt lapsen pihalle, päätin hakea keskellä yötä kellarista matkarattaat ja hyssyttää vauvan niissä uneen. Ensimmäisellä kerralla hän raivostui yhtä paljon kuin sänkyynsä laskemisesta, mutta toisella kerralla silmät lumpsahtivat kiinni ihanan nopeasti kymmenen minuutin veivaamisen jälkeen!

 

Työnsin rattaat makuuhuoneeseen, hiivin peiton alle kummallisesti väärältä puolelta sänkyä, nukuin poikittain (isännän paitakin roikkui topissani) ja sammuin niille sijoilleni. Heräsin kolmen tunnin päästä kahdeksalta, kun isäntä tuli yövuorosta ja koitti päästä nukkumaan. Ensimmäisenä kurkkasin rattaisiin ja siellä se äidin rakas pikkumussukka nukkua tuhisi kyljellään. Pikkumussukka-Inka heräsi ilmeisesti vanhempiensa kuiskutteluun ja heti silmänsä avattuaan nostin hänet iloisena syliini. Ajatuksena, että syliin (ja tissille) pääsee myös itkemättä...

 

Kuinkahan moni nyt ajattelee, että miksei se antanu sitä tissiä sillo yöllä..? Syiden luettelemiseen meneekin tekstin loppuosa. Taustatiedoksi mainittakoon (jälleen), että Inkan ensimmäiset neljän kuukauden yöunet menivät käsittämättömän ihanasti. Hän nukkui illasta aamuun heräämättä ja siihenhän minä totuin! Viimeisen neljän kuukauden yöt ovatkin olleet katkonaisia, kun tyttö on heräillyt ja helpoimpana keinona olen imettänyt hänet uneen. Keino on ollut toimiva ja kätevä ja vauvalle tarpeellinen. Mutta ei enää lähes yhdeksänkuisena.

 

Suositusten ja minkä lie mukaan vauva ei tarvitse yöimetyksiä enää täytettyään puoli vuotta. Neuvolassakin tästä ollaan keskusteltu ja olen saanut siunauksen niiden lopettamiseen. Pelkäsin muka näännyttäväni jo valmiiksi hoikan lapseni, mutta hoitaja sanoi Inkan varmasti korjaavan ja tasaavan maitotilanteen päivällä.

 

Olen esittänyt urheaa ja jaksavaa, vaikka yöt ovat monesti olleet karmeita. En uskalla käyttää sanaa helvetillinen, koska se on varattu ihan oikeasti karmeille öille (joita meillä ei varmaankaan ole edes ollut). Monta viimeistä viikkoa päätin, että nyt mä lopetan sen yöimetyksen ja opetan lapseni nukkumaan yönsä. Monesti kanniskelin Inkaa öisin jopa toista tuntia, mutta voimien ja hermojen loppuessa kaivoin raivopäissäni tissin esille, siinä on perkele, syö. Jokainen öinen valinta tuntui huonolta. Ärsytti kanniskella huutavaa vauvaa, ärsytti imettää ja kaikista huonoin vaihtoehto: kanniskella huutavaa vauvaa tunti ja luovuttaen imettää sen perään!

 

Omat ajatukset olivat niin hirveitä, pelottavia. Monena yönä itkin omaa huonouttani ja pelkäsin, että joku hullu osa minussa tekisi vielä lapselle jotain! En olisi ikinä arvannut olevani niin heikko. Kaikki ne hullut ajatukset tuntuivat päivisin niin vierailta ja kaukaisilta, koska ei meillä päivisin ole mitään hätää, ei siis minkäänlaista. Vaikka neidin pää kopsahtaa vessanoveen niin oven heiluttelu jatkuu siitä huolimatta hymyssä suin.

 

Eräänä iltana iltaimetyksellä sanoin kyynelten seasta isännälle pelkääväni tulevaa yötä. Takana oli varmaan ollut muutama luovutusyö ja odotin kauhulla ja väsyneenä seuraavaa. Vaikka nukkumaanmeno väsyneenä on ihaninta mitä tiedän, se oli sillä hetkellä myös pelottavaa. Tiesin, että heti kun saan unenpäästä kiinni, joku natiainen herättää. Ja mikä onkaan inhottavampaa kuin herätys, kuljeskelu ja kanniskelu väsyneenä keskellä yötä ja siitä seuraavat repaleiset yöunet.

 

Kaikki kulminoitui viime sunnuntaiaamuun. Olin ilmeisesti nostanut Inkan aamuyöllä viereeni ja imettänyt häntä jälleen. Isäntä nukkui vierashuoneessa (että edes joku nukkuisi hyvin) eli toinen puoli sängystä oli "auki". Heräsin kovaääniseen kolaukseen ja järkyttävään itkuhuutoon. Inka oli pudonnut sängystä! En edes ymmärrä kuinka nopeasti ihminen voi nousta sängystä, mutta olin sekunnin murto-osassa toisella puolella sänkyä nostamassa häntä syliini. Huuto oli sydäntäraastavaa ja pelottavaa, ja ennen kaikkea täysin erilaista kuin öisin. Nenästä tuli rään mukana hieman verta, joten Inka oli saattanut pudota naamalleen. (Ei mitään muistikuvaa miten päin hän lattialla oli nostaessani hänet syliin.)

 

Kello oli lähes kymmenen, joten Inka oli saattanut olla jo jonkin aikaa hereillä ja lopulta lähtenyt tutkailemaan sängynreunoja. Yleensä nousemme seitsemän ja yhdeksän välillä. Pian Inka kuitenkin rauhottui, ilahtui isänsä näkemisestä, söi normaalisti aamupuuroa hyvällä ruokahalulla, leikki ja nukahti päiväunille. Myöhemminkään ei näkynyt oireita esimerkiksi aivotärähdyksestä. Samana sunnuntaina isännän mentyä iltavuoroon menimme minun vanhemmilleni. Inka sai viettää aikaa mummon ja papan kanssa ja minä menin kahden tunnin päiväunille!

 

Illalla keskustelimme isännän kanssa, että yöimetykset loppuvat tähän. Sovimme, että minä saan nukkua vierashuoneessa ja hän ottaa Inkan hyssyttelyn vastuulleen eikä minun tarvitse nousta vaikka mikä huuto olisi. Mikä autuus! Heräsin yöllä Inkan itkuun kerran, mutta käänsin kylkeä ja vedin peiton korville. Kuinka vapauttavalta ja hyvältä se tuntui! Kun tietää, ettei itse tarvitse nousta ja että hyssyttely on toisen vastuulla. Aamulla olin jo aivan toinen ihminen. Sain myös seuraavan yön itselleni ja nukkua posotin kahdeksan tuntia putkeen. Herääminen seitsemältä auringon paistaessa ja lintujen laulaessa oli aivan mahtavaa!

 

Viimeiset kolme yötä isäntä on ollut yövuoroissa, joten hyssyttelyvastuu on ollut minulla. Yöt ovat menneet ihan hyvin. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, että tissibaari on pysynyt kiinni enkä ole oikeastaan edes ajatellut lapsen hiljentämistä imettämällä. Inka on nyt ollut viisi yötä ilman yöimetyksiä. Vauvan on ilmeisen vaikeaa päästää irti saavutetuista eduista, en minäkään päästäisi! Olen oikein toiveikas tulevaisuuden suhteen ja uskon vakaasti, että tässä perheessä nukutaan (taas) kunnolla. Edessä on muutama yö, jolloin pääsen taas nukkumaan ihanaan vierassänkyyn. Toivotaan kaikille pitkiä yöunia!

 

 

 

Inka auttaa isiä pinnasängyn pohjan laskemisessa.

Ps. Tähän loppuun tuskin tarvitsisi kirjoittaa mitään, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi. Minulla on maailman ihanin ja rakkain vauva. En ikinä tekisi hänelle mitään pahaa enkä toivo muidenkaan tekevän. Äitiys ja isyys on täynnä haasteita ja tämä nyt vaan on yksi niistä. Lisää tulee, siitä olen varma. Kiitos kaikille läheisille tuesta ja kannustuksesta!