Elämä siirtyy pihalle

Olen aina pitänyt talvesta, kylmästä ja lumesta. Tämä talvi oli yksi niistä harvoista, joina todella odotin kevään tuloa ja lumien sulamista. Tämä oli ensimmäinen kevät tässä talossa ja ensi kertaa näemme pihamme heräävän talven jäljiltä. Kirjoitin aiheesta pari viikkoa sitten ja silloin pihallamme oli vielä nökäre lunta!! Enää lumesta ei ole tietoakaan, kun pihamaalla on jo makoiltu ja leikitty.

 

Haaveilin vieväni herkutteluevästä tarjottimella ulos ja haave on toteutunut! Ei tosin samoilla herkuilla mitä kuvailin, mutta ulkona on syöty välipalavoikkareita, päivällisiä ja jätskiä. Tarjottimella kannettuna! Vielä en ole löytänyt (enkä etsinyt) sitä unelmieni kuositarjotinta, mutta joskus sillä vielä sorbetit ulos kannan.

 

Taloamme kiertää pehmeä nurmikko, joka on paikkapaikoin sammaloitunut. Etupihalla on hiekkapohjainen parkkipaikka, johon mahtuu mukavan rennosti ajettuna ainakin viisi autoa. Edellisten asukkaiden jäljiltä on jäänyt tontin rajalle isot sora-, hiekka- ja multakasat, jotka toivottavasti hyödynnetään ennen kuin naapuritontille rakennetaan talo. Toistaiseksi niitä on hyödynnetty vain kiipeämistarkoituksessa. Isäntä pyöritteli ja kantoi ison röykkiön jättikiviä meidän puolelle turvaan... Meidän tontilta ne tosin ovat peräisinkin.

 

Tontti tuntuu kevään tullen huomattavasti isommalta, koska nyt pystyy kiertämään tontin rajat ja talon näkee hieman kauempaa. Talvella taloa näki tasan yhdestä suunnasta, parkkipaikalta.

 

Lämpiminä päivinä olen ollut niin fiiliksissä, kun talossamme on ollut ystäviä ja sukulaisia. Olen varmaan hokenut kyllästymiseen asti, että "Ompa ihanaa! Ai että, ompa ihanaa vaan olla ja hengailla! Ihanaa, että olette täällä! Vitsi mikä ihana ilma!" Ystäväni mainitsi kertoneensa meiltä lähdettyään miehelleen, että "Olipa ihanaa nähdä Pingale niin onnellisena".

 

Olemme hengailleet erilaisilla kokoonpanoilla pihalla, portailla, hiekkakasoissa. Inka on saanut ensikosketuksensa tonttiimme (joka on itse asiassa tila...) ja on aivan mielissään uusista maisemista ja tuntemuksista, joita saa peuhatessaan nurmikolla. Kaikkea pitää maistaa, mutta toistaiseksi suuhun ei ole eksynyt kuin sammaleen riekaleita, kuivuneita lehtiä tai pikkurisuja. Etanoita ja kotiloita löytyy aivan puistattavan paljon, mutta vielä ei ole neidin suusta tarvinnut sellaista kaivaa. Kopkop.

 

Valitettavasti kuvat ovat todella yksitoikkoisia... Voin joku päivä kuvata pihaa enemmänkin. Puissa ja pensaissa on jo isot silmut, nurmi vihertää ja maasta on noussut vaikka mitä!

 

 

"Oho, kuivunut lehti...

...maistan...

...njääh... Kuivaa".

 

Ystävän lapset valloittavat hiekkakasat. Inka tyytyy konttaamaan nurtsilla.



Mummo on leikittämässä Inkaa, kun äiti muka siistii pihaa...

Hei Hiekanmuru, kiitos piposta!

Ps. Inka konttaa, nukkuu yönsä ja on ollut jo yökylässä. Niistä lisää perinteisessä kuukausipostauksessa!

Olen aina pitänyt talvesta, kylmästä ja lumesta. Tämä talvi oli yksi niistä harvoista, joina todella odotin kevään tuloa ja lumien sulamista. Tämä oli ensimmäinen kevät tässä talossa ja ensi kertaa näemme pihamme heräävän talven jäljiltä. Kirjoitin aiheesta pari viikkoa sitten ja silloin pihallamme oli vielä nökäre lunta!! Enää lumesta ei ole tietoakaan, kun pihamaalla on jo makoiltu ja leikitty.

 

Haaveilin vieväni herkutteluevästä tarjottimella ulos ja haave on toteutunut! Ei tosin samoilla herkuilla mitä kuvailin, mutta ulkona on syöty välipalavoikkareita, päivällisiä ja jätskiä. Tarjottimella kannettuna! Vielä en ole löytänyt (enkä etsinyt) sitä unelmieni kuositarjotinta, mutta joskus sillä vielä sorbetit ulos kannan.

 

Taloamme kiertää pehmeä nurmikko, joka on paikkapaikoin sammaloitunut. Etupihalla on hiekkapohjainen parkkipaikka, johon mahtuu mukavan rennosti ajettuna ainakin viisi autoa. Edellisten asukkaiden jäljiltä on jäänyt tontin rajalle isot sora-, hiekka- ja multakasat, jotka toivottavasti hyödynnetään ennen kuin naapuritontille rakennetaan talo. Toistaiseksi niitä on hyödynnetty vain kiipeämistarkoituksessa. Isäntä pyöritteli ja kantoi ison röykkiön jättikiviä meidän puolelle turvaan... Meidän tontilta ne tosin ovat peräisinkin.

 

Tontti tuntuu kevään tullen huomattavasti isommalta, koska nyt pystyy kiertämään tontin rajat ja talon näkee hieman kauempaa. Talvella taloa näki tasan yhdestä suunnasta, parkkipaikalta.

 

Lämpiminä päivinä olen ollut niin fiiliksissä, kun talossamme on ollut ystäviä ja sukulaisia. Olen varmaan hokenut kyllästymiseen asti, että "Ompa ihanaa! Ai että, ompa ihanaa vaan olla ja hengailla! Ihanaa, että olette täällä! Vitsi mikä ihana ilma!" Ystäväni mainitsi kertoneensa meiltä lähdettyään miehelleen, että "Olipa ihanaa nähdä Pingale niin onnellisena".

 

Olemme hengailleet erilaisilla kokoonpanoilla pihalla, portailla, hiekkakasoissa. Inka on saanut ensikosketuksensa tonttiimme (joka on itse asiassa tila...) ja on aivan mielissään uusista maisemista ja tuntemuksista, joita saa peuhatessaan nurmikolla. Kaikkea pitää maistaa, mutta toistaiseksi suuhun ei ole eksynyt kuin sammaleen riekaleita, kuivuneita lehtiä tai pikkurisuja. Etanoita ja kotiloita löytyy aivan puistattavan paljon, mutta vielä ei ole neidin suusta tarvinnut sellaista kaivaa. Kopkop.

 

Valitettavasti kuvat ovat todella yksitoikkoisia... Voin joku päivä kuvata pihaa enemmänkin. Puissa ja pensaissa on jo isot silmut, nurmi vihertää ja maasta on noussut vaikka mitä!

 

 

"Oho, kuivunut lehti...

...maistan...

...njääh... Kuivaa".

 

Ystävän lapset valloittavat hiekkakasat. Inka tyytyy konttaamaan nurtsilla.



Mummo on leikittämässä Inkaa, kun äiti muka siistii pihaa...

Hei Hiekanmuru, kiitos piposta!

Ps. Inka konttaa, nukkuu yönsä ja on ollut jo yökylässä. Niistä lisää perinteisessä kuukausipostauksessa!