Tosi hyvin!

Niin useimmiten vastaan, kun joku kysyy, että "Miten teillä menee?" Tosi hyvin, ihan hyvin. Niinhän sitä yleensä kuuluukin vastata. Kysymys on yleensä osoitettu minulle ja Inkalle, koska enimmäkseen kahdestaan liikumme ja enimmäkseen minä häntä hoidan. Vastauksen sävy ja jatko riippuu paljon kysyjästä. Jos kysyjä on on harvakseltaan nähty naapuri tai vaikka (vanhempieni) perhetuttu, vastaus jää yleensä tuohon, ellei jatkokysymyksiä seuraa. Lähemmille ihmisille vastaus useimmiten jatkuu, tosin hieman tunnustellen ja tilannetta lukien.

 

Päätin jo ennen Inkan syntymää, että jos joku kysyy minun kuulumisiani, koitan olla selvittämättä lapsen arkirutiineja. Vaikka Inkan elo on aika pitkälti myös minun eloani, haluaisin pitää yllä illuusiota, että olen muutakin kuin lapseni vanhempi. Haluaisin, että minulla on muitakin kuulumisia kuin lapsen yöunet, lapsen syöminen ja lapsen konttaamaan oppiminen.

 

Mutta nyt kun otettiin puheeksi ne lapsen yöunet... Toki kaikki Inkan tekemiset ja tekemättäjättämiset liittyvät ja kuuluvat minulle. Toki ne vaikuttavat omaan jaksamiseeni ja niihin muihin kuulumisiin. Taisin kyllä paukutella henkseleitä turhankin innokkaasti Inkan ensimmäiset kuukaudet. Hänhän siis nukkui 6-10 tunnin yöunia ensimmäiset neljä kuukautta ja itse voin paremmin kuin koskaan. Kolmivuorotyössä olin tottunut epämääräiseen ja epäterveelliseen unirytmiin, mutta nyt pienen vauvan kanssa sain säännöllisen ja terveellisen päivärytmin pitkine katkeamattomine yöunineen.

 

Olen vähän sitä sorttia, että jos menee hyvin, niin vastoinkäymisiä on varmasti odotettavissa. Ei aina vaan voi mennä hyvin. Mutta pessimistiksi en kuitenkaan tunnustaudu. Hyvin nukuttujen kuukausien jälkeen olin jo varma, että ei näitä ikuisuuksiin kestä. Ajattelin, että viimeistään siinä vaiheessa, kun Inka oppii liikkumaan heikkenevät myös yöunemme. Ja niinhän siinä kävi. Yöheräilyjä on muutaman kuukauden aikana ollut yhdestä viiteen joka yö. Yöunien keskeytyminen tuntuu todella pahalta ja aamuisin sängystä ylös nouseminen on lähes helvetillistä.

 

Olisihan minulla mahdollisuus nukkua päiväunia kaksi kertaa päivässä. Olen kuitenkin valinnut omalla kohdallani päiväunettomuuden, koska yleensä toisten päiväunien aikaan olemme lenkillä ja toisten aikaan haluan tehdä niitä omia juttuja. Omia juttuja pystyn kyllä tekemään Inkan ollessa hereilläkin, mutta silloin minun täytyy olla koko ajan tavoitettavissa ja valmiudessa.

 

Äitini jaksaa aina muistuttaa kuinka hyvin minulla on asiat. Tässä vaiheessa hän oli ollut töissä jo monta kuukautta ja minä olin ollut perhepäivähoidossa. Tuntuisi kyllä karmealta nukkua lyhyitä pätkiä koko yö, herätä kukonlaulun aikaan lähteäkseen töihin ja viedäkseen vauvan hoitoon.

 

En kerta kaikkiaan saisi valittaa! Inka viihtyy edelleen päivisin todella paljon lattialla omien lelujensa kanssa. Olen monesti potenut huonoa omaatuntoa siitä, että jätän hänet lattialle touhuamaan tyytyväisenä ja teen itse omia juttujani. Toki Inka on aina samassa huoneessa kuin minä ja höpöttelen hänelle niitä näitä. Sain todellisen iskun vyön alle, kun luin parilta nettisivulta, että yksi syy vauvan unenlaadun heikkenemiseen saattaa olla se, ettei häntä pidetä tarpeeksi sylissä! Olin aivan murtunut, paska äiti, jättää nyt pienen lapsen lattialle! Vauvoilla on kuulemma joku sylittelykiintiö (vai mikä lie) ja jos se ei päivällä täyty, niiden on saatava kiintiö täyteen yöllä.

 

Toisaalta läheisyyskiintiössä on varmasti myös perää. Muutama kuukausi sitten, kun Inka oppi kääntyilemään ja leikkimään vatsallaan, hän myös viihtyi lattialla enemmän. Samaan syssyyn tuli myös kiinteät ruoat ja niiden myötä imetyksen väheneminen. Sylissäoleminen siis väheni ikään kuin luonnostaan ja minähän otin kaiken irti siitä, että lapsi hengaili tyytyväisenä lattialla. Täytyy tässä vaiheessa sanoa, että tietenkin minä tytärtäni myös sylissäni pidän. Imetän häntä edelleen monesti päivässä, halimme, leikimme ja höpsöttelemme. Onhan hänellä myös isä, isovanhemmat, tädit, kummit ja ystävät, jotka tekevät näitä samoja juttuja. Paitsi imettävät, ehe-ehe.

 

Yön heräämiset olen hoitanut useimmiten imetyksellä. Joskus lapsi hiljenee omaan sänkyynsä silittämällä tai sylissä hyssyttämällä. Jos vuorotyötä tekevä isäntä menee aamuvuoroon, nostan hänet herkemmin rinnalle joka kerta kun hän inahtaa, ettei isännän(kin) yöunet häiriinny. Viime viikolla laitoimme ensimmäistä kertaa toiseen huoneeseen isännälle patjan lattialle.

 

Olen halunnut opettaa Inkan nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Ennen hän on aina nukahtanut rinnalle meidän sänkyymme, josta hänet on nostettu omaan sänkyynsä, kun me menemme nukkumaan. Huuto on kova, kun hänet laittaa hereillä omaan sänkyynsä. Hän saattaa hetken siellä höpsötellä itsekseen, kunnes tajuaa, että yksinkö pitää nukahtaa, ilman tissiä! Jonkinlaista unikoulua olisi varmasti tarpeen pitää jossain vaiheessa, mutta siihen pitäisi perehtyä vielä tarkemmin. Joitakin konsteja olen kokeillut ja välillä ne toimivat: käden pitäminen harteiden päällä ja selän silittäminen. Ainakin yhden yöimetyksen seitsenkuinen taitaa vielä tarvita.

 

Eilen illalla Inka itki toista tuntia. Silittelin, paijailin, lauloin, imetin nojatuolissa, poistuin huoneesta, pidin kättä lapsen ulottuvilla/päällä, hyssyttelin ja sylittelin. Ainoa mikä sai huudon loppumaan ja neidin nukahtamaan oli imetys meidän sängyllä, josta nostin hänet omaan pinnasänkyynsä nukkumaan. Painelin nukkumaan varapatjalle toiseen huoneeseen. Inka heräsi ensimmäisen kerran vasta puoli kolmelta, jolloin isäntä toi hänet tissille ja minä vein imetyksen jälkeen omaan sänkyynsä. Toisen kerran Inka heräsi joskus kuuden jälkeen, jolloin itse könysin omaan sänkyymme, jossa Inka jo odottelikin... Vain kaksi herätystä!

 

Luulenpa, että tässä tarvitaan vaan niin järkähtämätöntä sinnikyyttä, päättäväisyyttä ja ennenkaikkea yhteistyötä että juuri nyt meillä ei ole siihen rahkeita. Tai edes vilpitöntä tahtoa? Jos jollain on antaa supervinkkejä tai taikatemppuja niin otamme mielellämme vastaan!

 

Mutta siis. Hyvin menee. Ei välttämättä tosi hyvin, mutta ei kai sitä tarvitsekaan. Välillä pitää saada rätkyttää. Tälle päivälle onnellisuutta tuovat isännän vapaapäivä, kotiovelle tuotu kylmälaukullinen viinimarjoja (superkiitos E, A ja J!) ja pilvetön taivas aurinkoineen. Ja tietenkin tuo maailman ihanin, hassuin, rakkain, söpöin ja höpsöin pikku-Inka.

 

 

Niin useimmiten vastaan, kun joku kysyy, että "Miten teillä menee?" Tosi hyvin, ihan hyvin. Niinhän sitä yleensä kuuluukin vastata. Kysymys on yleensä osoitettu minulle ja Inkalle, koska enimmäkseen kahdestaan liikumme ja enimmäkseen minä häntä hoidan. Vastauksen sävy ja jatko riippuu paljon kysyjästä. Jos kysyjä on on harvakseltaan nähty naapuri tai vaikka (vanhempieni) perhetuttu, vastaus jää yleensä tuohon, ellei jatkokysymyksiä seuraa. Lähemmille ihmisille vastaus useimmiten jatkuu, tosin hieman tunnustellen ja tilannetta lukien.

 

Päätin jo ennen Inkan syntymää, että jos joku kysyy minun kuulumisiani, koitan olla selvittämättä lapsen arkirutiineja. Vaikka Inkan elo on aika pitkälti myös minun eloani, haluaisin pitää yllä illuusiota, että olen muutakin kuin lapseni vanhempi. Haluaisin, että minulla on muitakin kuulumisia kuin lapsen yöunet, lapsen syöminen ja lapsen konttaamaan oppiminen.

 

Mutta nyt kun otettiin puheeksi ne lapsen yöunet... Toki kaikki Inkan tekemiset ja tekemättäjättämiset liittyvät ja kuuluvat minulle. Toki ne vaikuttavat omaan jaksamiseeni ja niihin muihin kuulumisiin. Taisin kyllä paukutella henkseleitä turhankin innokkaasti Inkan ensimmäiset kuukaudet. Hänhän siis nukkui 6-10 tunnin yöunia ensimmäiset neljä kuukautta ja itse voin paremmin kuin koskaan. Kolmivuorotyössä olin tottunut epämääräiseen ja epäterveelliseen unirytmiin, mutta nyt pienen vauvan kanssa sain säännöllisen ja terveellisen päivärytmin pitkine katkeamattomine yöunineen.

 

Olen vähän sitä sorttia, että jos menee hyvin, niin vastoinkäymisiä on varmasti odotettavissa. Ei aina vaan voi mennä hyvin. Mutta pessimistiksi en kuitenkaan tunnustaudu. Hyvin nukuttujen kuukausien jälkeen olin jo varma, että ei näitä ikuisuuksiin kestä. Ajattelin, että viimeistään siinä vaiheessa, kun Inka oppii liikkumaan heikkenevät myös yöunemme. Ja niinhän siinä kävi. Yöheräilyjä on muutaman kuukauden aikana ollut yhdestä viiteen joka yö. Yöunien keskeytyminen tuntuu todella pahalta ja aamuisin sängystä ylös nouseminen on lähes helvetillistä.

 

Olisihan minulla mahdollisuus nukkua päiväunia kaksi kertaa päivässä. Olen kuitenkin valinnut omalla kohdallani päiväunettomuuden, koska yleensä toisten päiväunien aikaan olemme lenkillä ja toisten aikaan haluan tehdä niitä omia juttuja. Omia juttuja pystyn kyllä tekemään Inkan ollessa hereilläkin, mutta silloin minun täytyy olla koko ajan tavoitettavissa ja valmiudessa.

 

Äitini jaksaa aina muistuttaa kuinka hyvin minulla on asiat. Tässä vaiheessa hän oli ollut töissä jo monta kuukautta ja minä olin ollut perhepäivähoidossa. Tuntuisi kyllä karmealta nukkua lyhyitä pätkiä koko yö, herätä kukonlaulun aikaan lähteäkseen töihin ja viedäkseen vauvan hoitoon.

 

En kerta kaikkiaan saisi valittaa! Inka viihtyy edelleen päivisin todella paljon lattialla omien lelujensa kanssa. Olen monesti potenut huonoa omaatuntoa siitä, että jätän hänet lattialle touhuamaan tyytyväisenä ja teen itse omia juttujani. Toki Inka on aina samassa huoneessa kuin minä ja höpöttelen hänelle niitä näitä. Sain todellisen iskun vyön alle, kun luin parilta nettisivulta, että yksi syy vauvan unenlaadun heikkenemiseen saattaa olla se, ettei häntä pidetä tarpeeksi sylissä! Olin aivan murtunut, paska äiti, jättää nyt pienen lapsen lattialle! Vauvoilla on kuulemma joku sylittelykiintiö (vai mikä lie) ja jos se ei päivällä täyty, niiden on saatava kiintiö täyteen yöllä.

 

Toisaalta läheisyyskiintiössä on varmasti myös perää. Muutama kuukausi sitten, kun Inka oppi kääntyilemään ja leikkimään vatsallaan, hän myös viihtyi lattialla enemmän. Samaan syssyyn tuli myös kiinteät ruoat ja niiden myötä imetyksen väheneminen. Sylissäoleminen siis väheni ikään kuin luonnostaan ja minähän otin kaiken irti siitä, että lapsi hengaili tyytyväisenä lattialla. Täytyy tässä vaiheessa sanoa, että tietenkin minä tytärtäni myös sylissäni pidän. Imetän häntä edelleen monesti päivässä, halimme, leikimme ja höpsöttelemme. Onhan hänellä myös isä, isovanhemmat, tädit, kummit ja ystävät, jotka tekevät näitä samoja juttuja. Paitsi imettävät, ehe-ehe.

 

Yön heräämiset olen hoitanut useimmiten imetyksellä. Joskus lapsi hiljenee omaan sänkyynsä silittämällä tai sylissä hyssyttämällä. Jos vuorotyötä tekevä isäntä menee aamuvuoroon, nostan hänet herkemmin rinnalle joka kerta kun hän inahtaa, ettei isännän(kin) yöunet häiriinny. Viime viikolla laitoimme ensimmäistä kertaa toiseen huoneeseen isännälle patjan lattialle.

 

Olen halunnut opettaa Inkan nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Ennen hän on aina nukahtanut rinnalle meidän sänkyymme, josta hänet on nostettu omaan sänkyynsä, kun me menemme nukkumaan. Huuto on kova, kun hänet laittaa hereillä omaan sänkyynsä. Hän saattaa hetken siellä höpsötellä itsekseen, kunnes tajuaa, että yksinkö pitää nukahtaa, ilman tissiä! Jonkinlaista unikoulua olisi varmasti tarpeen pitää jossain vaiheessa, mutta siihen pitäisi perehtyä vielä tarkemmin. Joitakin konsteja olen kokeillut ja välillä ne toimivat: käden pitäminen harteiden päällä ja selän silittäminen. Ainakin yhden yöimetyksen seitsenkuinen taitaa vielä tarvita.

 

Eilen illalla Inka itki toista tuntia. Silittelin, paijailin, lauloin, imetin nojatuolissa, poistuin huoneesta, pidin kättä lapsen ulottuvilla/päällä, hyssyttelin ja sylittelin. Ainoa mikä sai huudon loppumaan ja neidin nukahtamaan oli imetys meidän sängyllä, josta nostin hänet omaan pinnasänkyynsä nukkumaan. Painelin nukkumaan varapatjalle toiseen huoneeseen. Inka heräsi ensimmäisen kerran vasta puoli kolmelta, jolloin isäntä toi hänet tissille ja minä vein imetyksen jälkeen omaan sänkyynsä. Toisen kerran Inka heräsi joskus kuuden jälkeen, jolloin itse könysin omaan sänkyymme, jossa Inka jo odottelikin... Vain kaksi herätystä!

 

Luulenpa, että tässä tarvitaan vaan niin järkähtämätöntä sinnikyyttä, päättäväisyyttä ja ennenkaikkea yhteistyötä että juuri nyt meillä ei ole siihen rahkeita. Tai edes vilpitöntä tahtoa? Jos jollain on antaa supervinkkejä tai taikatemppuja niin otamme mielellämme vastaan!

 

Mutta siis. Hyvin menee. Ei välttämättä tosi hyvin, mutta ei kai sitä tarvitsekaan. Välillä pitää saada rätkyttää. Tälle päivälle onnellisuutta tuovat isännän vapaapäivä, kotiovelle tuotu kylmälaukullinen viinimarjoja (superkiitos E, A ja J!) ja pilvetön taivas aurinkoineen. Ja tietenkin tuo maailman ihanin, hassuin, rakkain, söpöin ja höpsöin pikku-Inka.