Iloinen Oulu

Olen muutamassa kirjoituksessa vähintään maininnut Oulun ajasta. Minun elämässäni Oulun aika tarkoittaa niitä kolmea ja puolta vuotta, jotka asuin ja opiskelin Oulussa. Lukion jälkeisen välivuoden jälkeen kyllästyin puuduttavaan varastoduuniin ja päätin hakea opiskelemaan ammattikorkeakouluun sosionomiksi. Olin kyllästynyt myös Helsinkiin, joten kaikki neljä hakukaupunkikohdetta olivat kaukana pääkaupunkiseudusta. Ensimmäisenä ollut Oulu kutsui minut pääsykokeisiin ja opiskelupaikka napsahti kertalaakista. Muutin 19-vuotiaana äidin ja isin helmoista Helsingistä Ouluun. (Hohoh, ei isillä ole helmoja.) 

 

Ensimmäinen vuosi tuntui vielä siltä, että aivan hyvin voisin jäädä kunnolla asumaan Ouluun, mutta viimeisenä vuotena kaipuu koti-Helsinkiin oli jo niin voimakas, että omille nurkille oli päästävä takaisin. Uusilla rakkailla Oulun ystävillä alkoi elämäntilanteet olla niin erilaisia kuin itsellä, että ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne oli vahva. Heillä oli jo entuudestaan "oma elämä", toisin kuin minulla, uuteen kaupunkiin yksinään muuttaneella. Olisin luultavasti kaivannut samassa tilanteessa olevaa ystävää, ikään kuin vertaistukea. Oulun ajoilta on jäänyt kymmenkunta rakasta ystävää, joiden kanssa ollaan edelleen yhteydessä. Muuttoauto Helsinkiin pakattiin samana viikonloppuna, jona sain valmiin sosionomin paperit käteen, joulukuussa 2006.

 

Nykyään puhun Oulun ajasta käsitteenä, tiettynä vaiheena elämästäni. Vaihe sisältää niin paljon ihania, hauskoja, pelottavia tai muuten vaan tunteellisia hetkiä, että niistä kirjoittamiseen menisi useampi päivä. Elo Oulussa oli pääosin villiä sinkkuaikaa ja välillä mietin, että tosiaan, opiskelin myös samalla... Useat lomat ja pidemmät viikonloput junailin takaisin äidin ja isin helmoihin ja tapaamaan niitä vanhoja ystäviä.

 

Oulun ajan jälkeistä Helsingin elämää on nyt takana seitsemän vuotta. Sinä aikana olen käynyt Oulussa vähintään kerran vuodessa, joinakin vuosina useammin. Majailen aina ystävien nurkissa, tosin yleensä olen saanut joko oman huoneen tai jopa oman kerroksen!

 

Tämä postauksen tarkoitus oli kertoa Inkan ja minun viime viikonloppuisesta Oulun reissusta, mutta alustuksesta tulikin tarkoitettua pidempi.. Opiskeluaikoina päätin, etten enää ikinä matkusta Oulu-Helsinki-väliä junalla, mutta tällä kertaa pyörsin päätökseni. Isäni oli menossa Rovaniemelle keilakilpailuihin ja hän pyysi meitä matkaseurakseen. Pääsin näkövammaisen isäni saattajana ilmaiseksi junalla ja Inkan lippu ei maksanut muutenkaan mitään. Kuuden tunnin Pendolino-matka meni yllättävän nopeasti ja oli kätevää, kun mukana oli toinenkin sylittelijä ja viihdyttäjä. Nyt oli myös aikaa junailla, koska aikana ennen Inkaa työvuorot sanelivat Oulun matkan pituuden enkä halunnut haaskata yhtäkään tuntia junassa istumiseen. Takaisin päätin kuitenkin tulla lentäen. Vauvan kanssa lentämisestä oli jo kokemusta neljän lennon verran Madeiran reissusta.

 

Matkustettaessa sylilapsen kanssa junassa tai lentokoneessa viihdykkeet ovat kaikki kaikessa. Pakkasin mukaan pieniä ja hyväksi havaittuja leluja, joita voi kyllästymisen iskiessä vaihtaa. Kätevimpiä ovat sellaiset (puru)lelut, jotka saa kiinnitettyä vaatteisiin. Kädestä tippuminen/tiputtaminen on jo sellaista hupia, että ahtaissa tiloissa lattialta nostelu on ensinnäkin hankalaa ja toiseksi ärsyttävää. Purkkiruoan lämmittäminen onnistuu ainakin junassa, mutta Madeiran lennolla taisin kysyä vain muovirasiassa olleen puuron lämmitystä, joka ei onnistunut. Lentokoneessa on kyllä kuumaa vettä tarjolla eli vesihauteessa purkkiruoankin lämmitys onnistuu. Madeiralle lentäessä sekoitimme puuron sekaan hieman kuumaa vettä, ettei ihan kylmänä tarvinnut syödä. Ennen lentoa Oulusta Helsinkiin hoidimme syömiset lentokentällä -tosin tunnin kestävällä lennolla ei ruokia ehtisi haudutellakaan...

 

 



Viimeksi kävin Oulussa viime vuoden alussa. Silloin minulla oli mukanani ultraäänikuvia pienestä Eero-Armiidasta ja nyt mukanani oli kuvissa ollut Inka-vauva. Matkamme kesti neljä yötä ja olimme kolmessa eri majapaikassa. Useimmat Oulun ystävistäni näkivät Inkan vasta nyt ensimmäistä kertaa, mutta jotkut olivat nähneet Inkan aikaisemmin käydessään Helsingissä. Useimmilla Oulun ystävilläni on myös omia lapsia, isoimmat jo eskarilaisia. Yhdessä ystävätapaamisessa vilskettä riitti, kun lapsia oli paikalla peräti seitsemän! Inka pienimpänä tarkasteli menoa haltioituneena, mutta tyytyi hengailemaan sylissä tai lattialla.

 

Hyvät leikit uuden kaverin kanssa.

Kaikenkaikkiaan Inka sopeutui maisemanvaihdoksiin todella hyvin. Uusia naamoja tuli jatkuvasti ja aluksi niitä oli turvallista tarkastella äidin sylistä, mutta pian hän oli kuin kotonaan. Mahdottoman hyväksi apuvälineeksi osoittautui jälleen kankainen matkasyöttötuoli, jota taidettiin käyttää lähes jokaisessa kyläpaikassa. Saimme jokaisessa yökyläpaikassa oman huoneen sekä kaksi vierekkäistä patjaa, joten oma rauha ja tilava nukkumapaikka olivat taatut. Yöt olivat katkonaiset sekä Inkalla että minulla. Hänen inahtaessa lykkäsin aina tissin suuhun, ettemme herättäisi talon muuta väkeä. Pari kertaa taisi silittely riittää.

 

Äitiyspakkauksen makuupussi toimi oivana reissupeittona/-pussina.



Majailimme myös Haukiputaalla. Kiiminkijoki näytti olevan kovassa käytössä.

 

Arkajalkana en uskaltautunut Kiiminkijoen jäälle, vaikka siinä näytti olevan melko tuoreita
moottorikelkankin jälkiä...

Suositut menopelit talvella: fillari ja moottorikelkka.

Ainolan puistossa.

 

Pitkän viikonlopun Oulun reissu meni kyllä todella jouhevasti ja mukavasti. Autolla matkustettiin silloin, kun löytyi turvakaukalo, mutta käytimme hyväksi myös julkista liikennettä. Paljon kuljimme myös jalan. Viimeisen päivän bonuksena pääsin käymään Metsolan liikkeessä, joka on ennen ollut Oulun keskustassa. Nykyisin Kempeleen Zeppelinissä sijaitsevasta Metsolasta löytyi kaksi kivaa kangasta, jotka odottavat (muiden projektien tapaan) pääsyä saksien ja saumurin väliin.



 

"Kato Inka, toripolliisi!"

Minna huolehti musiikkikasvatuksesta.

 

 

Oulun ystäviä oli aivan ihana nähdä pitkästä aikaa. Toisaalta olisimme voineet olla reissussa pidempäänkin, mutta aloitellaan tätä kyläluutailua vain neljän yön reissulla... Juttua riittää aina ja tuntuu kuin jatkaisimme siitä mihin viimeksi on jääty, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi jopa toista vuotta. Olette tärkeitä ja rakkaita!

 

Oulusta tulee aina mieleen Ultra Bran biisi Hei kuule Suomi. Otsikko viittaakin biisin sanoihin:

 

Hei, hei, hei vaan Suomi
Hei joku Joensuu
Hei Oulu oot
Iloinen paikka ja kaupunki

 

Kotimatkalla.

 

Olen muutamassa kirjoituksessa vähintään maininnut Oulun ajasta. Minun elämässäni Oulun aika tarkoittaa niitä kolmea ja puolta vuotta, jotka asuin ja opiskelin Oulussa. Lukion jälkeisen välivuoden jälkeen kyllästyin puuduttavaan varastoduuniin ja päätin hakea opiskelemaan ammattikorkeakouluun sosionomiksi. Olin kyllästynyt myös Helsinkiin, joten kaikki neljä hakukaupunkikohdetta olivat kaukana pääkaupunkiseudusta. Ensimmäisenä ollut Oulu kutsui minut pääsykokeisiin ja opiskelupaikka napsahti kertalaakista. Muutin 19-vuotiaana äidin ja isin helmoista Helsingistä Ouluun. (Hohoh, ei isillä ole helmoja.) 

 

Ensimmäinen vuosi tuntui vielä siltä, että aivan hyvin voisin jäädä kunnolla asumaan Ouluun, mutta viimeisenä vuotena kaipuu koti-Helsinkiin oli jo niin voimakas, että omille nurkille oli päästävä takaisin. Uusilla rakkailla Oulun ystävillä alkoi elämäntilanteet olla niin erilaisia kuin itsellä, että ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne oli vahva. Heillä oli jo entuudestaan "oma elämä", toisin kuin minulla, uuteen kaupunkiin yksinään muuttaneella. Olisin luultavasti kaivannut samassa tilanteessa olevaa ystävää, ikään kuin vertaistukea. Oulun ajoilta on jäänyt kymmenkunta rakasta ystävää, joiden kanssa ollaan edelleen yhteydessä. Muuttoauto Helsinkiin pakattiin samana viikonloppuna, jona sain valmiin sosionomin paperit käteen, joulukuussa 2006.

 

Nykyään puhun Oulun ajasta käsitteenä, tiettynä vaiheena elämästäni. Vaihe sisältää niin paljon ihania, hauskoja, pelottavia tai muuten vaan tunteellisia hetkiä, että niistä kirjoittamiseen menisi useampi päivä. Elo Oulussa oli pääosin villiä sinkkuaikaa ja välillä mietin, että tosiaan, opiskelin myös samalla... Useat lomat ja pidemmät viikonloput junailin takaisin äidin ja isin helmoihin ja tapaamaan niitä vanhoja ystäviä.

 

Oulun ajan jälkeistä Helsingin elämää on nyt takana seitsemän vuotta. Sinä aikana olen käynyt Oulussa vähintään kerran vuodessa, joinakin vuosina useammin. Majailen aina ystävien nurkissa, tosin yleensä olen saanut joko oman huoneen tai jopa oman kerroksen!

 

Tämä postauksen tarkoitus oli kertoa Inkan ja minun viime viikonloppuisesta Oulun reissusta, mutta alustuksesta tulikin tarkoitettua pidempi.. Opiskeluaikoina päätin, etten enää ikinä matkusta Oulu-Helsinki-väliä junalla, mutta tällä kertaa pyörsin päätökseni. Isäni oli menossa Rovaniemelle keilakilpailuihin ja hän pyysi meitä matkaseurakseen. Pääsin näkövammaisen isäni saattajana ilmaiseksi junalla ja Inkan lippu ei maksanut muutenkaan mitään. Kuuden tunnin Pendolino-matka meni yllättävän nopeasti ja oli kätevää, kun mukana oli toinenkin sylittelijä ja viihdyttäjä. Nyt oli myös aikaa junailla, koska aikana ennen Inkaa työvuorot sanelivat Oulun matkan pituuden enkä halunnut haaskata yhtäkään tuntia junassa istumiseen. Takaisin päätin kuitenkin tulla lentäen. Vauvan kanssa lentämisestä oli jo kokemusta neljän lennon verran Madeiran reissusta.

 

Matkustettaessa sylilapsen kanssa junassa tai lentokoneessa viihdykkeet ovat kaikki kaikessa. Pakkasin mukaan pieniä ja hyväksi havaittuja leluja, joita voi kyllästymisen iskiessä vaihtaa. Kätevimpiä ovat sellaiset (puru)lelut, jotka saa kiinnitettyä vaatteisiin. Kädestä tippuminen/tiputtaminen on jo sellaista hupia, että ahtaissa tiloissa lattialta nostelu on ensinnäkin hankalaa ja toiseksi ärsyttävää. Purkkiruoan lämmittäminen onnistuu ainakin junassa, mutta Madeiran lennolla taisin kysyä vain muovirasiassa olleen puuron lämmitystä, joka ei onnistunut. Lentokoneessa on kyllä kuumaa vettä tarjolla eli vesihauteessa purkkiruoankin lämmitys onnistuu. Madeiralle lentäessä sekoitimme puuron sekaan hieman kuumaa vettä, ettei ihan kylmänä tarvinnut syödä. Ennen lentoa Oulusta Helsinkiin hoidimme syömiset lentokentällä -tosin tunnin kestävällä lennolla ei ruokia ehtisi haudutellakaan...

 

 



Viimeksi kävin Oulussa viime vuoden alussa. Silloin minulla oli mukanani ultraäänikuvia pienestä Eero-Armiidasta ja nyt mukanani oli kuvissa ollut Inka-vauva. Matkamme kesti neljä yötä ja olimme kolmessa eri majapaikassa. Useimmat Oulun ystävistäni näkivät Inkan vasta nyt ensimmäistä kertaa, mutta jotkut olivat nähneet Inkan aikaisemmin käydessään Helsingissä. Useimmilla Oulun ystävilläni on myös omia lapsia, isoimmat jo eskarilaisia. Yhdessä ystävätapaamisessa vilskettä riitti, kun lapsia oli paikalla peräti seitsemän! Inka pienimpänä tarkasteli menoa haltioituneena, mutta tyytyi hengailemaan sylissä tai lattialla.

 

Hyvät leikit uuden kaverin kanssa.

Kaikenkaikkiaan Inka sopeutui maisemanvaihdoksiin todella hyvin. Uusia naamoja tuli jatkuvasti ja aluksi niitä oli turvallista tarkastella äidin sylistä, mutta pian hän oli kuin kotonaan. Mahdottoman hyväksi apuvälineeksi osoittautui jälleen kankainen matkasyöttötuoli, jota taidettiin käyttää lähes jokaisessa kyläpaikassa. Saimme jokaisessa yökyläpaikassa oman huoneen sekä kaksi vierekkäistä patjaa, joten oma rauha ja tilava nukkumapaikka olivat taatut. Yöt olivat katkonaiset sekä Inkalla että minulla. Hänen inahtaessa lykkäsin aina tissin suuhun, ettemme herättäisi talon muuta väkeä. Pari kertaa taisi silittely riittää.

 

Äitiyspakkauksen makuupussi toimi oivana reissupeittona/-pussina.



Majailimme myös Haukiputaalla. Kiiminkijoki näytti olevan kovassa käytössä.

 

Arkajalkana en uskaltautunut Kiiminkijoen jäälle, vaikka siinä näytti olevan melko tuoreita
moottorikelkankin jälkiä...

Suositut menopelit talvella: fillari ja moottorikelkka.

Ainolan puistossa.

 

Pitkän viikonlopun Oulun reissu meni kyllä todella jouhevasti ja mukavasti. Autolla matkustettiin silloin, kun löytyi turvakaukalo, mutta käytimme hyväksi myös julkista liikennettä. Paljon kuljimme myös jalan. Viimeisen päivän bonuksena pääsin käymään Metsolan liikkeessä, joka on ennen ollut Oulun keskustassa. Nykyisin Kempeleen Zeppelinissä sijaitsevasta Metsolasta löytyi kaksi kivaa kangasta, jotka odottavat (muiden projektien tapaan) pääsyä saksien ja saumurin väliin.



 

"Kato Inka, toripolliisi!"

Minna huolehti musiikkikasvatuksesta.

 

 

Oulun ystäviä oli aivan ihana nähdä pitkästä aikaa. Toisaalta olisimme voineet olla reissussa pidempäänkin, mutta aloitellaan tätä kyläluutailua vain neljän yön reissulla... Juttua riittää aina ja tuntuu kuin jatkaisimme siitä mihin viimeksi on jääty, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi jopa toista vuotta. Olette tärkeitä ja rakkaita!

 

Oulusta tulee aina mieleen Ultra Bran biisi Hei kuule Suomi. Otsikko viittaakin biisin sanoihin:

 

Hei, hei, hei vaan Suomi
Hei joku Joensuu
Hei Oulu oot
Iloinen paikka ja kaupunki

 

Kotimatkalla.