Uudet vihreät lenkkeilymaisemat

Oulunkylässä asuessamme olin todella tyytyväinen monipuolisiin lenkkeilymaisemiin. Kun muutimme Vantaalle maaseudun rauhaan, olin hieman huolissani lenkkeilyreiteistä. Karttaa tutkiessani en keksinyt kuin muutaman reitin ja kuvittelin joutuvani kävelemään pellonreunaa ja maantien laitaa edestakas vuosikaudet. Aluksi en uskaltautunut lähteä kovin pitkälle omalta torpalta. Talvella ja hangessa viereisen hiekkatien päähän kävely tuntui sopivalta lenkiltä, mutta samalla harmittelin, että maantien laitaa on käveltävä jompaankumpaan suuntaan, jos haluan uusia maisemia.

 

Nyt alun arastelu hieman huvittaa, koska hiekkatielenkkiin verrattuna uusia maisemia on loputtomasti! Toki lumien sulaminen on vaikuttanut hurjasti, koska eteneminen on kevyempää. Nykyään myös luotan siihen, että tiedän tyttäreni viihtyvän vaunuissa maisemia katsellen, jos lenkki venyisikin yli unien. Kuukausia sitten pikkuvauva-aikana unen loppuessa ja itkun alkaessa tissibaarin palvelu oli oltava nopeaa, mutta nyt tytön ruokarytmi on harvempi ja pelkkä vesihuikkakin riittää pahimpaan hätään.

Rakastan näitä maisemia!

Rauhalliset tiet.

Ihanat naapurin lehmät!

Takkiheppaa katselemassa.

 

Muutaman kilometrin päässä sijaitseva iso risteys oli aikasemmin kaukana ja siitä käännyttiin takaisin kotiin. Nykyään lenkki vasta alkaa siitä! Eräs kartasta katsottu ympyrän muotoinen reitti aiheutti aluksi naurunpyrskähdyksen, että ton voi mennä vain autolla! Nyt kyseinen lenkki on peruskauraa, jota jatketaan vielä muutamalla koukkauksella.

 

Uudet kulmat ovat todella tulleet tutuiksi ja välimatkat ovat lyhentyneet huimasti. Aivan kevyesti voimme kävellä Inkan kanssa viereiseen kaupunginosaan kavereille kylään ja vielä takaisinkin. Osa reitistä on käveltävä autotietä, mutta siihen on jo tottunut. Liikenne on onneksi vähäistä ja nopeusrajoituskin 40 tai 50 km/h.

 

Lumien sulettua myös erilaiset metsäreitit ovat auenneet. Olen kartasta niitä talven aikana katsellut, mutta on jäänyt epäselväksi pääseekö niitä kulkemaan vaunujen kanssa. Pääseehän niitä! Inkan vaunut ovat sellaiset maastojyrät, että niillä pääsee eteenpäin lähes missä vain ryteikössä...! Siskoni on lastentarvikkeiden käytännön asiantuntija ja valitsi minulle maailman parhaat vaunut. Toisaalta minulla ei ole muista kärryistä kokemusta, mutta näillä Emmaljungilla pääsee mainiosti kulkemaan maastossa kuin maastossa ja olen ollut niiden käyttöön todella tyytyväinen. (Olenkohan edes kiittänyt valinta-avusta, kiitos sisko hyvä!)

Olen ollut aivan mielissäni metsäreittien aukeamisesta. Rakastan metsissä haahuilua, kunhan reitti on selvä eikä tarvitse pelätä eksymistä. Odotan innolla sitä, että voimme Inkan kanssa muutaman vuoden päästä kävellä metsien pienempiä polkuja ja ihmetellä ja ihastella luontoa. Toki nytkin Inkan voisi laittaa johonkin kantovehkeeseen, mutta vaunut tuntuvat silti kätevämmiltä, koska suurin osa lenkeistämme on hyvää tietä. Myöhemmin kuvioon kuuluvat oleellisena osana myös eväät, mutta nyt retkemme eväät ovat lähinnä vesipullo ja hätävarabanaani.

Etsi kuvasta lätäkön kiertäjät.

 

Joidenkin reittien varrella olen kokenut valtavia puistatuksia ja inhotuskohtauksia... Tänä vuonna tuomenkehrääjäkoit ovat vallanneet kaikki tuomet ja minua nämä valkoiset haamupuut etovat todella paljon! Muistan jo lapsuudesta, että eräällä lähellä sijaitsevalla hiekkatiellä oli joskus valtavasti valkoisia kuolleen näköisiä puita, kunnes tajusin niiden olevan täynnä valkeaa seittiä. Puut ovat yksinkertaisesti niin inhottavia, että niiden ohi kävellessä ihan puistattaa.

Yhden uuden vaunureitin varrella löytyi reitin kannalta oleellinen kinttupolku ja se oli inhottavien haamupuiden katveessa! Päätin silti mennä niiden ohi ja ali. Laitoin hupun päähän, loin katseen maahan ja selkäpiitä karmien luikin vaunuja työntäen polun loppuun. Turvallisille vesille päästyämme karistin mielessäni (ja varmaan myös todellisuudessa) kaikki ne housunlahkeisiin ja vaatteisiin ja hiuksiin ja sormiin kietoutuneet valkoiset harsot perhosineen irti minusta... Onneksi tuomi ei kärsi tästä inhottavasta tuholaisesta vaan kesän kuluessa kasvattaa uudet lehdet syötyjen tilalle. Minun mieleni kärsii!

 

 



Uusiin lenkkeilymaisemiin kuuluvat myös Hakunilan urheilupuiston koukeroiset reitit. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy valinnanvaraa reiteistä löytyy. Jyrkkää ja loivaa mäkeä, pururataa ja hiekkatietä. Olemme kävelleet urheilupuiston pururadoille vain kerran, mutta varmasti menemme sinne vielä monta kertaa ennen kuin latukoneet ja hiihtäjät valtaavat reitit.

 

Oulunkylässä asuessamme olin todella tyytyväinen monipuolisiin lenkkeilymaisemiin. Kun muutimme Vantaalle maaseudun rauhaan, olin hieman huolissani lenkkeilyreiteistä. Karttaa tutkiessani en keksinyt kuin muutaman reitin ja kuvittelin joutuvani kävelemään pellonreunaa ja maantien laitaa edestakas vuosikaudet. Aluksi en uskaltautunut lähteä kovin pitkälle omalta torpalta. Talvella ja hangessa viereisen hiekkatien päähän kävely tuntui sopivalta lenkiltä, mutta samalla harmittelin, että maantien laitaa on käveltävä jompaankumpaan suuntaan, jos haluan uusia maisemia.

 

Nyt alun arastelu hieman huvittaa, koska hiekkatielenkkiin verrattuna uusia maisemia on loputtomasti! Toki lumien sulaminen on vaikuttanut hurjasti, koska eteneminen on kevyempää. Nykyään myös luotan siihen, että tiedän tyttäreni viihtyvän vaunuissa maisemia katsellen, jos lenkki venyisikin yli unien. Kuukausia sitten pikkuvauva-aikana unen loppuessa ja itkun alkaessa tissibaarin palvelu oli oltava nopeaa, mutta nyt tytön ruokarytmi on harvempi ja pelkkä vesihuikkakin riittää pahimpaan hätään.

Rakastan näitä maisemia!

Rauhalliset tiet.

Ihanat naapurin lehmät!

Takkiheppaa katselemassa.

 

Muutaman kilometrin päässä sijaitseva iso risteys oli aikasemmin kaukana ja siitä käännyttiin takaisin kotiin. Nykyään lenkki vasta alkaa siitä! Eräs kartasta katsottu ympyrän muotoinen reitti aiheutti aluksi naurunpyrskähdyksen, että ton voi mennä vain autolla! Nyt kyseinen lenkki on peruskauraa, jota jatketaan vielä muutamalla koukkauksella.

 

Uudet kulmat ovat todella tulleet tutuiksi ja välimatkat ovat lyhentyneet huimasti. Aivan kevyesti voimme kävellä Inkan kanssa viereiseen kaupunginosaan kavereille kylään ja vielä takaisinkin. Osa reitistä on käveltävä autotietä, mutta siihen on jo tottunut. Liikenne on onneksi vähäistä ja nopeusrajoituskin 40 tai 50 km/h.

 

Lumien sulettua myös erilaiset metsäreitit ovat auenneet. Olen kartasta niitä talven aikana katsellut, mutta on jäänyt epäselväksi pääseekö niitä kulkemaan vaunujen kanssa. Pääseehän niitä! Inkan vaunut ovat sellaiset maastojyrät, että niillä pääsee eteenpäin lähes missä vain ryteikössä...! Siskoni on lastentarvikkeiden käytännön asiantuntija ja valitsi minulle maailman parhaat vaunut. Toisaalta minulla ei ole muista kärryistä kokemusta, mutta näillä Emmaljungilla pääsee mainiosti kulkemaan maastossa kuin maastossa ja olen ollut niiden käyttöön todella tyytyväinen. (Olenkohan edes kiittänyt valinta-avusta, kiitos sisko hyvä!)

Olen ollut aivan mielissäni metsäreittien aukeamisesta. Rakastan metsissä haahuilua, kunhan reitti on selvä eikä tarvitse pelätä eksymistä. Odotan innolla sitä, että voimme Inkan kanssa muutaman vuoden päästä kävellä metsien pienempiä polkuja ja ihmetellä ja ihastella luontoa. Toki nytkin Inkan voisi laittaa johonkin kantovehkeeseen, mutta vaunut tuntuvat silti kätevämmiltä, koska suurin osa lenkeistämme on hyvää tietä. Myöhemmin kuvioon kuuluvat oleellisena osana myös eväät, mutta nyt retkemme eväät ovat lähinnä vesipullo ja hätävarabanaani.

Etsi kuvasta lätäkön kiertäjät.

 

Joidenkin reittien varrella olen kokenut valtavia puistatuksia ja inhotuskohtauksia... Tänä vuonna tuomenkehrääjäkoit ovat vallanneet kaikki tuomet ja minua nämä valkoiset haamupuut etovat todella paljon! Muistan jo lapsuudesta, että eräällä lähellä sijaitsevalla hiekkatiellä oli joskus valtavasti valkoisia kuolleen näköisiä puita, kunnes tajusin niiden olevan täynnä valkeaa seittiä. Puut ovat yksinkertaisesti niin inhottavia, että niiden ohi kävellessä ihan puistattaa.

Yhden uuden vaunureitin varrella löytyi reitin kannalta oleellinen kinttupolku ja se oli inhottavien haamupuiden katveessa! Päätin silti mennä niiden ohi ja ali. Laitoin hupun päähän, loin katseen maahan ja selkäpiitä karmien luikin vaunuja työntäen polun loppuun. Turvallisille vesille päästyämme karistin mielessäni (ja varmaan myös todellisuudessa) kaikki ne housunlahkeisiin ja vaatteisiin ja hiuksiin ja sormiin kietoutuneet valkoiset harsot perhosineen irti minusta... Onneksi tuomi ei kärsi tästä inhottavasta tuholaisesta vaan kesän kuluessa kasvattaa uudet lehdet syötyjen tilalle. Minun mieleni kärsii!

 

 



Uusiin lenkkeilymaisemiin kuuluvat myös Hakunilan urheilupuiston koukeroiset reitit. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy valinnanvaraa reiteistä löytyy. Jyrkkää ja loivaa mäkeä, pururataa ja hiekkatietä. Olemme kävelleet urheilupuiston pururadoille vain kerran, mutta varmasti menemme sinne vielä monta kertaa ennen kuin latukoneet ja hiihtäjät valtaavat reitit.