Olen tainnut aikaisemminkin mainita, että lähellä olevan kallioisen metsän läpi menee polku, jota pitkin pääsee oikaisemaan toiseen kaupunginosaan. Siellä on muun muassa meidän neuvola sekä toinen lähikauppa. Kalliolle vie puiset portaat, joten se reitti ei sentään ole edes Emmaljungien mentävä. Toki Inkan olisi voinut kääräistä mukaan, mutta jotenkin olen saanut päähänpinttymän mennä sinne aikuisten kesken.
Kalliolla on (ollut) autiotalo, jota olen suunnitellut meneväni katsomaan lumien sulettua. Olen vain odottanut hyvää hetkeä, johon liittyy lapsenhoitaja sekä hyvä seuralainen. Lumien sulamisesta ehti vierähtää tovi, kunnes tapahtui jotain todella järkyttävää. Eräänä iltana kalliolla ollut punainen rintamamiestalo paloi täydellä roihulla. Päivittelin asiaa jo taannoin aikaisemmassa postauksessa, mutta edelleen olen hämilläni niin lähellä tapahtuneesta tulipalosta.
Olen maailman huonoin polttamaan edes kynttilöitä, koska jotenkin pelkään liekin hyppäävän metrien päässä oleviin verhoihin ja sohvaan... Lähivuosina olen ryhdistäytynyt pelkoni kanssa, mutta ennen saatoin sammuttaa kynttilän vessassakäynnin takia. Nyt olen joutunut opettelemaan myös takan sytyttämistä ja se jos mikä on vaatinut minulta perehtymistä ja tsemppaamista! Kyseinen autiotalon tulipalo oli siksi niin koskettava, koska todella pelkäsin tulen leviävän meidän taloon asti ja tuhoavan kaiken omaisuuden ja vaarantavan henkemme. Onneksi naapurin Aila lohdutti ja takoi järkeä päähäni, ettei muutaman sadan metrin päässä olevasta talosta leviä tyynellä ja kostealla säällä tulipaloa minun talooni.
Autio rintamamiestalo jäi siis uteliaalta ihastelematta, koska jäljellä ovat enää kivijalka ja savupiippu. Naapurit tiesivät kertoa, että talossa on monta kymmentä vuotta sitten asunut perhe, jonka tytär oli todella allerginen. He olivat rakentaneet talon kalliolle, jotta siitepölyt ja mitkä lie heinät eivät vaivaisi tytärtä. Talolle ei vienyt tietä, pelkkä polku sekä pitkät puuportaat. Talo oli ollut pitkään tyhjillään vakituisista asukkaista ja jää vain arvailujen varaan mikä valtavan tulipalon oli sytyttänyt.
Viime viikolla vietimme rakkaan kummityttöni Ellan kanssa yhteisen päivän ihan kahdestaan. Keksimme käydä yhdessä katsomassa metsäoikoreitti lähikauppaan sekä samalla raunioita. Reitti oli hämmästyttävän ja ilahduttavan lyhyt, vaikka se kestikin mennen tullen melko pitkään. Matkan varrella oli kaikenlaista mielenkiintoista pällisteltävää ja ihmeteltävää. Sekä ne naapurit, jotka talon historiasta kertoivat.
Kaupassakäynti oli reissun sivuseikka. Kotiintulomatkalla popsimme kahdestaan puoli kiloa mansikoita. Ihaninta oli viettää aikaa Ellan kanssa ja höpistä kaikkea mitä teinin ja tädin mieliin tulee. Ella yritti löytää kuvattavaksi ötököitä ja elukoita. Taisi hän saada ainakin vikkelän sammakon sekä valtavan ja vastenmielisen etanan kuvattua!
Matkan varrella löytyi myös pari maahan kaivettua koloa tai onkaloa. Tiedä sitten onko ne aikoinaan olleet maakellareita vai mitä lie poteroita. Ella oli kyllä huomattavasti minua rohkeampi menemään kurkistelemaan onkaloihin ja raunioihin. Oma mielikuvitukseni kehitteli kaikenlaista ja tyydyin pysyttelemään kauempana. Hitto mikä arkajalka mä kyllä olen!
Otsikon kiehtova autiotalo viittaa oikeastaan toiseen lähimailla olevaan autiotaloon. Sen ohi olen kulkenut monesti ja joka kerta tekisi mieli mennä pällistelemään lähemmäksi, mutta ensinnäkään en kehtaa ja toiseksi en uskalla...! Talo on tien varrella ja lähellä on asuttuja taloja, joten autiotalo on hyvin todennäköisesti jonkun lähellä asuvan tontilla ja omistaja kyttää kiväärin kanssa tai pihalla on ansa tai talossa on mörköjä tai...
Kalliolla on (ollut) autiotalo, jota olen suunnitellut meneväni katsomaan lumien sulettua. Olen vain odottanut hyvää hetkeä, johon liittyy lapsenhoitaja sekä hyvä seuralainen. Lumien sulamisesta ehti vierähtää tovi, kunnes tapahtui jotain todella järkyttävää. Eräänä iltana kalliolla ollut punainen rintamamiestalo paloi täydellä roihulla. Päivittelin asiaa jo taannoin aikaisemmassa postauksessa, mutta edelleen olen hämilläni niin lähellä tapahtuneesta tulipalosta.
Olen maailman huonoin polttamaan edes kynttilöitä, koska jotenkin pelkään liekin hyppäävän metrien päässä oleviin verhoihin ja sohvaan... Lähivuosina olen ryhdistäytynyt pelkoni kanssa, mutta ennen saatoin sammuttaa kynttilän vessassakäynnin takia. Nyt olen joutunut opettelemaan myös takan sytyttämistä ja se jos mikä on vaatinut minulta perehtymistä ja tsemppaamista! Kyseinen autiotalon tulipalo oli siksi niin koskettava, koska todella pelkäsin tulen leviävän meidän taloon asti ja tuhoavan kaiken omaisuuden ja vaarantavan henkemme. Onneksi naapurin Aila lohdutti ja takoi järkeä päähäni, ettei muutaman sadan metrin päässä olevasta talosta leviä tyynellä ja kostealla säällä tulipaloa minun talooni.
Autio rintamamiestalo jäi siis uteliaalta ihastelematta, koska jäljellä ovat enää kivijalka ja savupiippu. Naapurit tiesivät kertoa, että talossa on monta kymmentä vuotta sitten asunut perhe, jonka tytär oli todella allerginen. He olivat rakentaneet talon kalliolle, jotta siitepölyt ja mitkä lie heinät eivät vaivaisi tytärtä. Talolle ei vienyt tietä, pelkkä polku sekä pitkät puuportaat. Talo oli ollut pitkään tyhjillään vakituisista asukkaista ja jää vain arvailujen varaan mikä valtavan tulipalon oli sytyttänyt.
Viime viikolla vietimme rakkaan kummityttöni Ellan kanssa yhteisen päivän ihan kahdestaan. Keksimme käydä yhdessä katsomassa metsäoikoreitti lähikauppaan sekä samalla raunioita. Reitti oli hämmästyttävän ja ilahduttavan lyhyt, vaikka se kestikin mennen tullen melko pitkään. Matkan varrella oli kaikenlaista mielenkiintoista pällisteltävää ja ihmeteltävää. Sekä ne naapurit, jotka talon historiasta kertoivat.
Kaupassakäynti oli reissun sivuseikka. Kotiintulomatkalla popsimme kahdestaan puoli kiloa mansikoita. Ihaninta oli viettää aikaa Ellan kanssa ja höpistä kaikkea mitä teinin ja tädin mieliin tulee. Ella yritti löytää kuvattavaksi ötököitä ja elukoita. Taisi hän saada ainakin vikkelän sammakon sekä valtavan ja vastenmielisen etanan kuvattua!
Matkan varrella löytyi myös pari maahan kaivettua koloa tai onkaloa. Tiedä sitten onko ne aikoinaan olleet maakellareita vai mitä lie poteroita. Ella oli kyllä huomattavasti minua rohkeampi menemään kurkistelemaan onkaloihin ja raunioihin. Oma mielikuvitukseni kehitteli kaikenlaista ja tyydyin pysyttelemään kauempana. Hitto mikä arkajalka mä kyllä olen!
Otsikon kiehtova autiotalo viittaa oikeastaan toiseen lähimailla olevaan autiotaloon. Sen ohi olen kulkenut monesti ja joka kerta tekisi mieli mennä pällistelemään lähemmäksi, mutta ensinnäkään en kehtaa ja toiseksi en uskalla...! Talo on tien varrella ja lähellä on asuttuja taloja, joten autiotalo on hyvin todennäköisesti jonkun lähellä asuvan tontilla ja omistaja kyttää kiväärin kanssa tai pihalla on ansa tai talossa on mörköjä tai...
Olen tainnut aikaisemminkin mainita, että lähellä olevan kallioisen metsän läpi menee polku, jota pitkin pääsee oikaisemaan toiseen kaupunginosaan. Siellä on muun muassa meidän neuvola sekä toinen lähikauppa. Kalliolle vie puiset portaat, joten se reitti ei sentään ole edes Emmaljungien mentävä. Toki Inkan olisi voinut kääräistä mukaan, mutta jotenkin olen saanut päähänpinttymän mennä sinne aikuisten kesken.
Kalliolla on (ollut) autiotalo, jota olen suunnitellut meneväni katsomaan lumien sulettua. Olen vain odottanut hyvää hetkeä, johon liittyy lapsenhoitaja sekä hyvä seuralainen. Lumien sulamisesta ehti vierähtää tovi, kunnes tapahtui jotain todella järkyttävää. Eräänä iltana kalliolla ollut punainen rintamamiestalo paloi täydellä roihulla. Päivittelin asiaa jo taannoin aikaisemmassa postauksessa, mutta edelleen olen hämilläni niin lähellä tapahtuneesta tulipalosta.
Olen maailman huonoin polttamaan edes kynttilöitä, koska jotenkin pelkään liekin hyppäävän metrien päässä oleviin verhoihin ja sohvaan... Lähivuosina olen ryhdistäytynyt pelkoni kanssa, mutta ennen saatoin sammuttaa kynttilän vessassakäynnin takia. Nyt olen joutunut opettelemaan myös takan sytyttämistä ja se jos mikä on vaatinut minulta perehtymistä ja tsemppaamista! Kyseinen autiotalon tulipalo oli siksi niin koskettava, koska todella pelkäsin tulen leviävän meidän taloon asti ja tuhoavan kaiken omaisuuden ja vaarantavan henkemme. Onneksi naapurin Aila lohdutti ja takoi järkeä päähäni, ettei muutaman sadan metrin päässä olevasta talosta leviä tyynellä ja kostealla säällä tulipaloa minun talooni.
Autio rintamamiestalo jäi siis uteliaalta ihastelematta, koska jäljellä ovat enää kivijalka ja savupiippu. Naapurit tiesivät kertoa, että talossa on monta kymmentä vuotta sitten asunut perhe, jonka tytär oli todella allerginen. He olivat rakentaneet talon kalliolle, jotta siitepölyt ja mitkä lie heinät eivät vaivaisi tytärtä. Talolle ei vienyt tietä, pelkkä polku sekä pitkät puuportaat. Talo oli ollut pitkään tyhjillään vakituisista asukkaista ja jää vain arvailujen varaan mikä valtavan tulipalon oli sytyttänyt.
Viime viikolla vietimme rakkaan kummityttöni Ellan kanssa yhteisen päivän ihan kahdestaan. Keksimme käydä yhdessä katsomassa metsäoikoreitti lähikauppaan sekä samalla raunioita. Reitti oli hämmästyttävän ja ilahduttavan lyhyt, vaikka se kestikin mennen tullen melko pitkään. Matkan varrella oli kaikenlaista mielenkiintoista pällisteltävää ja ihmeteltävää. Sekä ne naapurit, jotka talon historiasta kertoivat.
Kaupassakäynti oli reissun sivuseikka. Kotiintulomatkalla popsimme kahdestaan puoli kiloa mansikoita. Ihaninta oli viettää aikaa Ellan kanssa ja höpistä kaikkea mitä teinin ja tädin mieliin tulee. Ella yritti löytää kuvattavaksi ötököitä ja elukoita. Taisi hän saada ainakin vikkelän sammakon sekä valtavan ja vastenmielisen etanan kuvattua!
Matkan varrella löytyi myös pari maahan kaivettua koloa tai onkaloa. Tiedä sitten onko ne aikoinaan olleet maakellareita vai mitä lie poteroita. Ella oli kyllä huomattavasti minua rohkeampi menemään kurkistelemaan onkaloihin ja raunioihin. Oma mielikuvitukseni kehitteli kaikenlaista ja tyydyin pysyttelemään kauempana. Hitto mikä arkajalka mä kyllä olen!
Otsikon kiehtova autiotalo viittaa oikeastaan toiseen lähimailla olevaan autiotaloon. Sen ohi olen kulkenut monesti ja joka kerta tekisi mieli mennä pällistelemään lähemmäksi, mutta ensinnäkään en kehtaa ja toiseksi en uskalla...! Talo on tien varrella ja lähellä on asuttuja taloja, joten autiotalo on hyvin todennäköisesti jonkun lähellä asuvan tontilla ja omistaja kyttää kiväärin kanssa tai pihalla on ansa tai talossa on mörköjä tai...
Kalliolla on (ollut) autiotalo, jota olen suunnitellut meneväni katsomaan lumien sulettua. Olen vain odottanut hyvää hetkeä, johon liittyy lapsenhoitaja sekä hyvä seuralainen. Lumien sulamisesta ehti vierähtää tovi, kunnes tapahtui jotain todella järkyttävää. Eräänä iltana kalliolla ollut punainen rintamamiestalo paloi täydellä roihulla. Päivittelin asiaa jo taannoin aikaisemmassa postauksessa, mutta edelleen olen hämilläni niin lähellä tapahtuneesta tulipalosta.
Olen maailman huonoin polttamaan edes kynttilöitä, koska jotenkin pelkään liekin hyppäävän metrien päässä oleviin verhoihin ja sohvaan... Lähivuosina olen ryhdistäytynyt pelkoni kanssa, mutta ennen saatoin sammuttaa kynttilän vessassakäynnin takia. Nyt olen joutunut opettelemaan myös takan sytyttämistä ja se jos mikä on vaatinut minulta perehtymistä ja tsemppaamista! Kyseinen autiotalon tulipalo oli siksi niin koskettava, koska todella pelkäsin tulen leviävän meidän taloon asti ja tuhoavan kaiken omaisuuden ja vaarantavan henkemme. Onneksi naapurin Aila lohdutti ja takoi järkeä päähäni, ettei muutaman sadan metrin päässä olevasta talosta leviä tyynellä ja kostealla säällä tulipaloa minun talooni.
Autio rintamamiestalo jäi siis uteliaalta ihastelematta, koska jäljellä ovat enää kivijalka ja savupiippu. Naapurit tiesivät kertoa, että talossa on monta kymmentä vuotta sitten asunut perhe, jonka tytär oli todella allerginen. He olivat rakentaneet talon kalliolle, jotta siitepölyt ja mitkä lie heinät eivät vaivaisi tytärtä. Talolle ei vienyt tietä, pelkkä polku sekä pitkät puuportaat. Talo oli ollut pitkään tyhjillään vakituisista asukkaista ja jää vain arvailujen varaan mikä valtavan tulipalon oli sytyttänyt.
Viime viikolla vietimme rakkaan kummityttöni Ellan kanssa yhteisen päivän ihan kahdestaan. Keksimme käydä yhdessä katsomassa metsäoikoreitti lähikauppaan sekä samalla raunioita. Reitti oli hämmästyttävän ja ilahduttavan lyhyt, vaikka se kestikin mennen tullen melko pitkään. Matkan varrella oli kaikenlaista mielenkiintoista pällisteltävää ja ihmeteltävää. Sekä ne naapurit, jotka talon historiasta kertoivat.
Kaupassakäynti oli reissun sivuseikka. Kotiintulomatkalla popsimme kahdestaan puoli kiloa mansikoita. Ihaninta oli viettää aikaa Ellan kanssa ja höpistä kaikkea mitä teinin ja tädin mieliin tulee. Ella yritti löytää kuvattavaksi ötököitä ja elukoita. Taisi hän saada ainakin vikkelän sammakon sekä valtavan ja vastenmielisen etanan kuvattua!
Matkan varrella löytyi myös pari maahan kaivettua koloa tai onkaloa. Tiedä sitten onko ne aikoinaan olleet maakellareita vai mitä lie poteroita. Ella oli kyllä huomattavasti minua rohkeampi menemään kurkistelemaan onkaloihin ja raunioihin. Oma mielikuvitukseni kehitteli kaikenlaista ja tyydyin pysyttelemään kauempana. Hitto mikä arkajalka mä kyllä olen!
Otsikon kiehtova autiotalo viittaa oikeastaan toiseen lähimailla olevaan autiotaloon. Sen ohi olen kulkenut monesti ja joka kerta tekisi mieli mennä pällistelemään lähemmäksi, mutta ensinnäkään en kehtaa ja toiseksi en uskalla...! Talo on tien varrella ja lähellä on asuttuja taloja, joten autiotalo on hyvin todennäköisesti jonkun lähellä asuvan tontilla ja omistaja kyttää kiväärin kanssa tai pihalla on ansa tai talossa on mörköjä tai...
