Alussa hiustenlähdön tarkkaileminen oli hirveän stressaavaa peilin kanssa. Aamuisin herättyäni katsoin heti peloissani, oliko tyynyllä paljon hiuksia. Ja olihan niitä. Asuin tuolloin yksin ja siksi minun täytyi peilien avulla tarkkailla takaraivoani, joka oli kaljuuntunut lyhyen ajan kuluessa. Sitten aloin pelätä, että hiukset lähtevät edestäkin. Ei mennyt kovinkaan kauan, kun hiukset selvästikin alkoivat harventua päälaeltakin. Tosin olen kuullut, että joillakin hiukset ovat lähteneet vieläkin nopeammin kuin minulla. Minulla koko prosessi kesti ehkä noin vuoden. En edes haluaisi oikein muistella tuota aikaa, kun vieläkin tulee ahdistava tunne, kun ajattelenkin sitä.
Olin tuolloin opiskelija ja oli todella rankkaa kestää alopeciaa ja käydä samalla koulua. Osa koulukavereistani käyttäytyi aika typerästi: ainakin minusta tuntui, että he naureskelivat uudelle tyylilleni. Entisten "prinsessakiharoitteni" sijasta jouduin käyttämään erilaisia hattuja koulussa. Onneksi minulla oli paras ystävä tukenani. Hänellekin tosin kerroin vasta jälkeen päin, miksi olin pitänyt hattua koulussa. Hän totesi vain tyynesti, että hän oli vain ajatellut, että se oli minun tapani pukeutua.
En muista kovinkaan paljon tuosta ajasta, ilman vanhempieni tukea en olisi selvinnyt siitä. Päivät menivät vähän kuin sumussa. Elämäni alkoi pyöriä hiusten ympärillä: valmistuin koulusta, mutta jatko-opinnot eikä työelämään siirtyminen innostaneet. En oikein jaksanut mitään. Asuin vanhempieni luona lähes koko seuraavan vuoden. Välit menivät poikki vanhan ystäväni kanssa, koska häntä ei oikein kiinnostanut kuunnella sairaudestani. Tosin meillä oli aiemminkin ollut usein riitoja. Myöhemmin olen pohtinut, että alopecia kyllä paljastaa ihmisistä ne, jotka ovat oikeita ystäviä.
Aloin silti miettiä tulevaisuutta, mutta se oli aika vaikeaa, koska minusta tuntui, että sosiaalinen elämäni olisi tuhoon tuomittu loppuelämäkseni. En käynyt enää baareissa ja lopetin rakkaan harrastukseni, rock-festareilla käymisen. Ajattelin, että olin niin omituinen, etten voisi olla enää ns. normaalien ihmisten kanssa. Olisinhan tietysti voinut ajaa pääni kokonaan kaljuksi ja olla kova "rokkimimmi", mutta se ei oikein sopinut luonteeseeni tai tyyliini. Olin aina ollut pitkähiuksinen. Tyylini ei mitenkään erityisen naisellinen, mutta hiusten menettäminen oli silti kova paikka. Olin aina ihaillut pitkähiuksisia rokkareita, eikä kalju nainen varmaan heitä olisi kiinnostanut. Musiikkimaailma on kuitenkin aika pinnallista ja ulkonäkökeskeistä.
Alopeciassa suututtaakin se, kun sitä ei voi mitenkään hallita. Siihen voi yrittää sopeutua ja sen voi yrittää hyväksyä, mutta silti se elää omaa elämäänsä. Pahinta alussa ehkä kuitenkin oli se, että en tiennyt sairaudesta oikein mitään, vasta kun sain ihotautilääkäriltäni Iholiiton alopecia areatasta kertovan esitteen. Nykyisin se löytyykin netistä: (www.iholiitto.fi/@Bin/11989/alopecianet.pdf ). Moni seikka selvisi tuosta pienestä, mutta tärkeästä lappusesta. Mutta siltikin moni asia tuntui omituiselta. En alussa tuntenut ketään toista tautia sairastavaa enkä ollut kuullut koko alopecia-sanaa koskaan. Silloin ei ollut edes nettiä, josta asiaa olisi voinut tutkia.
Olin tuolloin opiskelija ja oli todella rankkaa kestää alopeciaa ja käydä samalla koulua. Osa koulukavereistani käyttäytyi aika typerästi: ainakin minusta tuntui, että he naureskelivat uudelle tyylilleni. Entisten "prinsessakiharoitteni" sijasta jouduin käyttämään erilaisia hattuja koulussa. Onneksi minulla oli paras ystävä tukenani. Hänellekin tosin kerroin vasta jälkeen päin, miksi olin pitänyt hattua koulussa. Hän totesi vain tyynesti, että hän oli vain ajatellut, että se oli minun tapani pukeutua.
En muista kovinkaan paljon tuosta ajasta, ilman vanhempieni tukea en olisi selvinnyt siitä. Päivät menivät vähän kuin sumussa. Elämäni alkoi pyöriä hiusten ympärillä: valmistuin koulusta, mutta jatko-opinnot eikä työelämään siirtyminen innostaneet. En oikein jaksanut mitään. Asuin vanhempieni luona lähes koko seuraavan vuoden. Välit menivät poikki vanhan ystäväni kanssa, koska häntä ei oikein kiinnostanut kuunnella sairaudestani. Tosin meillä oli aiemminkin ollut usein riitoja. Myöhemmin olen pohtinut, että alopecia kyllä paljastaa ihmisistä ne, jotka ovat oikeita ystäviä.
Aloin silti miettiä tulevaisuutta, mutta se oli aika vaikeaa, koska minusta tuntui, että sosiaalinen elämäni olisi tuhoon tuomittu loppuelämäkseni. En käynyt enää baareissa ja lopetin rakkaan harrastukseni, rock-festareilla käymisen. Ajattelin, että olin niin omituinen, etten voisi olla enää ns. normaalien ihmisten kanssa. Olisinhan tietysti voinut ajaa pääni kokonaan kaljuksi ja olla kova "rokkimimmi", mutta se ei oikein sopinut luonteeseeni tai tyyliini. Olin aina ollut pitkähiuksinen. Tyylini ei mitenkään erityisen naisellinen, mutta hiusten menettäminen oli silti kova paikka. Olin aina ihaillut pitkähiuksisia rokkareita, eikä kalju nainen varmaan heitä olisi kiinnostanut. Musiikkimaailma on kuitenkin aika pinnallista ja ulkonäkökeskeistä.
Alopeciassa suututtaakin se, kun sitä ei voi mitenkään hallita. Siihen voi yrittää sopeutua ja sen voi yrittää hyväksyä, mutta silti se elää omaa elämäänsä. Pahinta alussa ehkä kuitenkin oli se, että en tiennyt sairaudesta oikein mitään, vasta kun sain ihotautilääkäriltäni Iholiiton alopecia areatasta kertovan esitteen. Nykyisin se löytyykin netistä: (www.iholiitto.fi/@Bin/11989/alopecianet.pdf ). Moni seikka selvisi tuosta pienestä, mutta tärkeästä lappusesta. Mutta siltikin moni asia tuntui omituiselta. En alussa tuntenut ketään toista tautia sairastavaa enkä ollut kuullut koko alopecia-sanaa koskaan. Silloin ei ollut edes nettiä, josta asiaa olisi voinut tutkia.
Olin tuolloin opiskelija ja oli todella rankkaa kestää alopeciaa ja käydä samalla koulua. Osa koulukavereistani käyttäytyi aika typerästi: ainakin minusta tuntui, että he naureskelivat uudelle tyylilleni. Entisten "prinsessakiharoitteni" sijasta jouduin käyttämään erilaisia hattuja koulussa. Onneksi minulla oli paras ystävä tukenani. Hänellekin tosin kerroin vasta jälkeen päin, miksi olin pitänyt hattua koulussa. Hän totesi vain tyynesti, että hän oli vain ajatellut, että se oli minun tapani pukeutua.
En muista kovinkaan paljon tuosta ajasta, ilman vanhempieni tukea en olisi selvinnyt siitä. Päivät menivät vähän kuin sumussa. Elämäni alkoi pyöriä hiusten ympärillä: valmistuin koulusta, mutta jatko-opinnot eikä työelämään siirtyminen innostaneet. En oikein jaksanut mitään. Asuin vanhempieni luona lähes koko seuraavan vuoden. Välit menivät poikki vanhan ystäväni kanssa, koska häntä ei oikein kiinnostanut kuunnella sairaudestani. Tosin meillä oli aiemminkin ollut usein riitoja. Myöhemmin olen pohtinut, että alopecia kyllä paljastaa ihmisistä ne, jotka ovat oikeita ystäviä.
Aloin silti miettiä tulevaisuutta, mutta se oli aika vaikeaa, koska minusta tuntui, että sosiaalinen elämäni olisi tuhoon tuomittu loppuelämäkseni. En käynyt enää baareissa ja lopetin rakkaan harrastukseni, rock-festareilla käymisen. Ajattelin, että olin niin omituinen, etten voisi olla enää ns. normaalien ihmisten kanssa. Olisinhan tietysti voinut ajaa pääni kokonaan kaljuksi ja olla kova "rokkimimmi", mutta se ei oikein sopinut luonteeseeni tai tyyliini. Olin aina ollut pitkähiuksinen. Tyylini ei mitenkään erityisen naisellinen, mutta hiusten menettäminen oli silti kova paikka. Olin aina ihaillut pitkähiuksisia rokkareita, eikä kalju nainen varmaan heitä olisi kiinnostanut. Musiikkimaailma on kuitenkin aika pinnallista ja ulkonäkökeskeistä.
Alopeciassa suututtaakin se, kun sitä ei voi mitenkään hallita. Siihen voi yrittää sopeutua ja sen voi yrittää hyväksyä, mutta silti se elää omaa elämäänsä. Pahinta alussa ehkä kuitenkin oli se, että en tiennyt sairaudesta oikein mitään, vasta kun sain ihotautilääkäriltäni Iholiiton alopecia areatasta kertovan esitteen. Nykyisin se löytyykin netistä: (www.iholiitto.fi/@Bin/11989/alopecianet.pdf ). Moni seikka selvisi tuosta pienestä, mutta tärkeästä lappusesta. Mutta siltikin moni asia tuntui omituiselta. En alussa tuntenut ketään toista tautia sairastavaa enkä ollut kuullut koko alopecia-sanaa koskaan. Silloin ei ollut edes nettiä, josta asiaa olisi voinut tutkia.
No comments:
Post a Comment