Muistojen kanssa on vähän niin ja näin. Muistaa sen mikä on omalta kannalta ollut kokemuspohjaista, toisen muistaessa saman asian aivan eri tavalla.
Kinaa sitten siitä, kumpi on oikeassa muistojen suhteen.
Rakastuminenkin on eri puolilta katsoen erilainen. Molemmat ovat kuitenkin sitä samaa rakastumista, eri ihmisen näkökulmasta. Unohtaminen on inhimillistä, sanotaan, ja siksipä sen ensihuuman pyörteissä luvatut asiat katoavat kuin tuhka tuuleen, jos niitä ei pistä mustaa valkoisella periaatteella paperiin.
Raivostuttavien kinojen saapuessa, voisi sitten näyttää mitä kumpikin on toisilleen huumaantuneena "höpissyt".
Ainoa asia mikä ei koskaan unohtune, on lyönti, se ensimmäinen. Sen pitäisi olla myöskin viimeinen, mutta suurten lupausten ja alkavan rakkauden turvin kuvitellaan kaiken olevan kerrasta ohi. VAAN; eipä ole. Kun kerran on saanut korvilleen rakkaansa kämmenestä, sitä asiaa ei mikään muuta. Niitä huitaisuja tulee ihan varmasti lisää, myöhemmin. Siinä tilanteessa pitäisi laittaa kantapäät yhteen, ja poistua kiireesti takavasempaan.
Kun papin aamen on sanottu, ja arjen kylmyys hiipii pikkuhiljaa rakkauden huoneisiin, palaavat lyönnitkin.
Häpeä on tietenkin lyöjän, mutta moniko meistä tunnustaa tulleensa lyödyksi?? Jotenkin lyötynä olo tuo tunteen huonommuudesta, ja sitä vahvistaa vielä lyöjän antama palaute. Syyllisyyttään hän syyttää lyötyä osapuolta, muka yllytyksestä, eihän hän muuten olisi... ja niin edespäin. Kokemuksen syvällä ja kipeällä rintaäänellä voin sanoa, että älä jää, missään tapauksessa lyötäväksi. Ota itsestäsi irti koko tahtosi ja lähde. Vaikka uhkauksena olisi: Kyllä minä sinut löydän!
Pelko ajaa monet lyödyt kestämään paikallaan, ja kuitenkin lopulta pako on ainoa oikea keino. Poliisin pakeille, sossuun, kelaan, sairaalaan, kaikki mahdolliset kontaktit asian esiintuomiseksi pitää käyttää. Lyöjä ei yleensä missään nimessä halua tulla esiin omana itsenään, raakana kotityrannina, kiiltokuvan pinta on hänelle usein tärkeämpi kuin uskoisikaan.
Kuinka monet kertomuksen sainkaan itse kuulla, sen jälkeen, kun avoimesti kerroin asiasta. Onkin uskomatonta, miten paljon kätkeytyy väkivaltaa kodin seinien sisään, sinne, missä pitäisi olla turvallisinta. Lyönnit ovat arkipäivää monessa kodissa, riippumatta elintasosta. Ne myöskin koskevat aina yhtä kipeästi, jättäen suuren, rikotun jäljen sisällemme.
Sitä jälkeä ihminen muuten parantelee vuiosikymmenet.....
Kinaa sitten siitä, kumpi on oikeassa muistojen suhteen.
Rakastuminenkin on eri puolilta katsoen erilainen. Molemmat ovat kuitenkin sitä samaa rakastumista, eri ihmisen näkökulmasta. Unohtaminen on inhimillistä, sanotaan, ja siksipä sen ensihuuman pyörteissä luvatut asiat katoavat kuin tuhka tuuleen, jos niitä ei pistä mustaa valkoisella periaatteella paperiin.
Raivostuttavien kinojen saapuessa, voisi sitten näyttää mitä kumpikin on toisilleen huumaantuneena "höpissyt".
Ainoa asia mikä ei koskaan unohtune, on lyönti, se ensimmäinen. Sen pitäisi olla myöskin viimeinen, mutta suurten lupausten ja alkavan rakkauden turvin kuvitellaan kaiken olevan kerrasta ohi. VAAN; eipä ole. Kun kerran on saanut korvilleen rakkaansa kämmenestä, sitä asiaa ei mikään muuta. Niitä huitaisuja tulee ihan varmasti lisää, myöhemmin. Siinä tilanteessa pitäisi laittaa kantapäät yhteen, ja poistua kiireesti takavasempaan.
Kun papin aamen on sanottu, ja arjen kylmyys hiipii pikkuhiljaa rakkauden huoneisiin, palaavat lyönnitkin.
Häpeä on tietenkin lyöjän, mutta moniko meistä tunnustaa tulleensa lyödyksi?? Jotenkin lyötynä olo tuo tunteen huonommuudesta, ja sitä vahvistaa vielä lyöjän antama palaute. Syyllisyyttään hän syyttää lyötyä osapuolta, muka yllytyksestä, eihän hän muuten olisi... ja niin edespäin. Kokemuksen syvällä ja kipeällä rintaäänellä voin sanoa, että älä jää, missään tapauksessa lyötäväksi. Ota itsestäsi irti koko tahtosi ja lähde. Vaikka uhkauksena olisi: Kyllä minä sinut löydän!
Pelko ajaa monet lyödyt kestämään paikallaan, ja kuitenkin lopulta pako on ainoa oikea keino. Poliisin pakeille, sossuun, kelaan, sairaalaan, kaikki mahdolliset kontaktit asian esiintuomiseksi pitää käyttää. Lyöjä ei yleensä missään nimessä halua tulla esiin omana itsenään, raakana kotityrannina, kiiltokuvan pinta on hänelle usein tärkeämpi kuin uskoisikaan.
Kuinka monet kertomuksen sainkaan itse kuulla, sen jälkeen, kun avoimesti kerroin asiasta. Onkin uskomatonta, miten paljon kätkeytyy väkivaltaa kodin seinien sisään, sinne, missä pitäisi olla turvallisinta. Lyönnit ovat arkipäivää monessa kodissa, riippumatta elintasosta. Ne myöskin koskevat aina yhtä kipeästi, jättäen suuren, rikotun jäljen sisällemme.
Sitä jälkeä ihminen muuten parantelee vuiosikymmenet.....
Kinaa sitten siitä, kumpi on oikeassa muistojen suhteen.
Rakastuminenkin on eri puolilta katsoen erilainen. Molemmat ovat kuitenkin sitä samaa rakastumista, eri ihmisen näkökulmasta. Unohtaminen on inhimillistä, sanotaan, ja siksipä sen ensihuuman pyörteissä luvatut asiat katoavat kuin tuhka tuuleen, jos niitä ei pistä mustaa valkoisella periaatteella paperiin.
Raivostuttavien kinojen saapuessa, voisi sitten näyttää mitä kumpikin on toisilleen huumaantuneena "höpissyt".
Ainoa asia mikä ei koskaan unohtune, on lyönti, se ensimmäinen. Sen pitäisi olla myöskin viimeinen, mutta suurten lupausten ja alkavan rakkauden turvin kuvitellaan kaiken olevan kerrasta ohi. VAAN; eipä ole. Kun kerran on saanut korvilleen rakkaansa kämmenestä, sitä asiaa ei mikään muuta. Niitä huitaisuja tulee ihan varmasti lisää, myöhemmin. Siinä tilanteessa pitäisi laittaa kantapäät yhteen, ja poistua kiireesti takavasempaan.
Kun papin aamen on sanottu, ja arjen kylmyys hiipii pikkuhiljaa rakkauden huoneisiin, palaavat lyönnitkin.
Häpeä on tietenkin lyöjän, mutta moniko meistä tunnustaa tulleensa lyödyksi?? Jotenkin lyötynä olo tuo tunteen huonommuudesta, ja sitä vahvistaa vielä lyöjän antama palaute. Syyllisyyttään hän syyttää lyötyä osapuolta, muka yllytyksestä, eihän hän muuten olisi... ja niin edespäin. Kokemuksen syvällä ja kipeällä rintaäänellä voin sanoa, että älä jää, missään tapauksessa lyötäväksi. Ota itsestäsi irti koko tahtosi ja lähde. Vaikka uhkauksena olisi: Kyllä minä sinut löydän!
Pelko ajaa monet lyödyt kestämään paikallaan, ja kuitenkin lopulta pako on ainoa oikea keino. Poliisin pakeille, sossuun, kelaan, sairaalaan, kaikki mahdolliset kontaktit asian esiintuomiseksi pitää käyttää. Lyöjä ei yleensä missään nimessä halua tulla esiin omana itsenään, raakana kotityrannina, kiiltokuvan pinta on hänelle usein tärkeämpi kuin uskoisikaan.
Kuinka monet kertomuksen sainkaan itse kuulla, sen jälkeen, kun avoimesti kerroin asiasta. Onkin uskomatonta, miten paljon kätkeytyy väkivaltaa kodin seinien sisään, sinne, missä pitäisi olla turvallisinta. Lyönnit ovat arkipäivää monessa kodissa, riippumatta elintasosta. Ne myöskin koskevat aina yhtä kipeästi, jättäen suuren, rikotun jäljen sisällemme.
Sitä jälkeä ihminen muuten parantelee vuiosikymmenet.....
No comments:
Post a Comment