Hiukset ovat naisen kruunu, niin sanotaan kai jo raamatussa. Entä jos ne jostain syystä lähtevät? Minulla hiustenlähtö alkoi noin 15 vuotta sitten. Huomasin asian koulussa, pukuhuoneessa vaatteita vaihtaessani. Asia oli järkytys niin minulle kuin vanhemmilleni. Ihotautilääkäri ei oikein osannut sanoa mitään, hän vain totesi, että tämä on nyt varmaankin sitä alopeciaa, jolle ei voida mitään. Myöhemmin kokeilin kyllä monenmoisia hoitoja, mutta ne eivät auttaneet.
Nykyään olen jo tottunut tähän, mutta moni asia olisi varmaankin toisin, jos en olisi sairastunut. Olin sairastuessani parikymppinen, juuri sen ikäinen, kun olisi kuulunut perustaa perhe ja aloittaa uraa. En tiedä, olisiko elämäni mennyt toisella tavalla, jos en olisi sairastunut, mutta todennäköisesti paljosta olisin myös jäänyt paitsi. Positiivisesti ajatellen sairauden myötä olen tutustunut paljon mielenkiintoisempiin ihmisiin ja miettinyt asioita huomattavasti monipuolisemmin.
Alopecia areata on suomalaiselta nimeltään pälvikalju. Areata-muodossa hiukset lähtevät läiskittäin päästä. Alopecia universalis -muodossa tauti ilmenee muillakin kehon alueilla, esim. ripset ja kulmakarvat lähtevät. Alopecia totalis -muodossa kaikki ihokarvat ovat lähteneet. Taudin todennäköisesti laukaisee jokin stressitekijä ja se luokitellaan ns. tulehdukselliseksi autoimmuunisairaudeksi. Se voi alkaa missä iässä tahansa eikä sen aiheuttajaa tunneta (Lähde: www.alopecialiitto.fi).
Minulla tauti on pysynyt (ainakin tähän asti) suurimmaksi osin areata-muotoisena. Luultavasti laukaisevana stressitekijänä oli muutto lapsuudenkodista opiskelupaikkakunnalle. Tajusin sen vasta myöhemmin. En tosin ole varma, oliko sairaus minulla jo aiemminkin: minulla oli paksut ja tuuheat hiukset, en ehkä ollut huomannut pienempiä paljaita läikkiä, vaan tajusin asian vasta kun hiuksia oli lähtenyt isolta alueelta. Sitä ennen olin ihan normaali nuori nainen, joka meikkasi ja laittoi hiuksiaan viihteelle mennessään.
Nykyaikana hiukset ja ulkonäkö tuntuu olevan yhä tärkeämpiä asioita. 15 vuotta sitten ei varmaankaan ollut vielä sellaisia ulkonäkövaatimuksia kuin nykyajan nuorilla. Nykyään myös miehet saattavat kärsiä hiuksettomuudesta, vaikka kaljuus monelle miehelle sopiikin. Naiselle kaljuus on kuitenkin yhä tabu. Ainoastaan taiteilijoille kaljuus sallitaan, esimerkkinä Sinéad O'Connor. Mutta myös monelle miehelle hiukset ovat tärkeä osa persoonallisuutta, mitä Tommy Tabermann olisi ollut ilman vallattomia runoilijan kiharoitaan? Tai olisiko Jone Nikula kaljuna niin "rock"? Ehkä olisi, mutta eri tavalla.
Olen kuitenkin selvinnyt kaikki nämä vuodet, erilaisia kausia on tietenkin ollut, sekä hyviä että huonoja. Olen kuitenkin päässyt jo jonkinlaiseen tasapainoon sairauden kanssa, vaikka ihan täysin tähän ei varmaankaan koskaan voi sopeutua. Haluan silti pohdiskella sairauteen liittyviä asioita ja kirjoittaa siitä tänne - ehkä tästä jopa olisi apua jollekin muulle alopecian kanssa taistelevalle. Todennäköisemmin tästä on hyötyä itselleni, koska saan käsiteltyä asioita kirjoittamalla.
Kruunuttomanakin pärjää, vaikka se voimia vaatiikin.
Nykyään olen jo tottunut tähän, mutta moni asia olisi varmaankin toisin, jos en olisi sairastunut. Olin sairastuessani parikymppinen, juuri sen ikäinen, kun olisi kuulunut perustaa perhe ja aloittaa uraa. En tiedä, olisiko elämäni mennyt toisella tavalla, jos en olisi sairastunut, mutta todennäköisesti paljosta olisin myös jäänyt paitsi. Positiivisesti ajatellen sairauden myötä olen tutustunut paljon mielenkiintoisempiin ihmisiin ja miettinyt asioita huomattavasti monipuolisemmin.
Alopecia areata on suomalaiselta nimeltään pälvikalju. Areata-muodossa hiukset lähtevät läiskittäin päästä. Alopecia universalis -muodossa tauti ilmenee muillakin kehon alueilla, esim. ripset ja kulmakarvat lähtevät. Alopecia totalis -muodossa kaikki ihokarvat ovat lähteneet. Taudin todennäköisesti laukaisee jokin stressitekijä ja se luokitellaan ns. tulehdukselliseksi autoimmuunisairaudeksi. Se voi alkaa missä iässä tahansa eikä sen aiheuttajaa tunneta (Lähde: www.alopecialiitto.fi).
Minulla tauti on pysynyt (ainakin tähän asti) suurimmaksi osin areata-muotoisena. Luultavasti laukaisevana stressitekijänä oli muutto lapsuudenkodista opiskelupaikkakunnalle. Tajusin sen vasta myöhemmin. En tosin ole varma, oliko sairaus minulla jo aiemminkin: minulla oli paksut ja tuuheat hiukset, en ehkä ollut huomannut pienempiä paljaita läikkiä, vaan tajusin asian vasta kun hiuksia oli lähtenyt isolta alueelta. Sitä ennen olin ihan normaali nuori nainen, joka meikkasi ja laittoi hiuksiaan viihteelle mennessään.
Nykyaikana hiukset ja ulkonäkö tuntuu olevan yhä tärkeämpiä asioita. 15 vuotta sitten ei varmaankaan ollut vielä sellaisia ulkonäkövaatimuksia kuin nykyajan nuorilla. Nykyään myös miehet saattavat kärsiä hiuksettomuudesta, vaikka kaljuus monelle miehelle sopiikin. Naiselle kaljuus on kuitenkin yhä tabu. Ainoastaan taiteilijoille kaljuus sallitaan, esimerkkinä Sinéad O'Connor. Mutta myös monelle miehelle hiukset ovat tärkeä osa persoonallisuutta, mitä Tommy Tabermann olisi ollut ilman vallattomia runoilijan kiharoitaan? Tai olisiko Jone Nikula kaljuna niin "rock"? Ehkä olisi, mutta eri tavalla.
Olen kuitenkin selvinnyt kaikki nämä vuodet, erilaisia kausia on tietenkin ollut, sekä hyviä että huonoja. Olen kuitenkin päässyt jo jonkinlaiseen tasapainoon sairauden kanssa, vaikka ihan täysin tähän ei varmaankaan koskaan voi sopeutua. Haluan silti pohdiskella sairauteen liittyviä asioita ja kirjoittaa siitä tänne - ehkä tästä jopa olisi apua jollekin muulle alopecian kanssa taistelevalle. Todennäköisemmin tästä on hyötyä itselleni, koska saan käsiteltyä asioita kirjoittamalla.
Kruunuttomanakin pärjää, vaikka se voimia vaatiikin.
No comments:
Post a Comment