Hiipivä syksy ja ajatuksia työstä

Syksy on tullut meidän perheelle kuin varkain. Yhtäkkiä pihan pensaat ovat punertuneet ja harventuneet. Ylikasvanut nurmikko on saanut kaverikseen (naapurin) keltaisia lehtiä. Jotenkin nämä syksyn piirteet ovat yllättäneet, koska on ollut niin uskomattoman lämpimiä päiviä, ettei uskoisi olevan syyskuu. Syksy on päässyt tulollaan yllättämään luultavasti myös siksi, että olen taas keikkaillut pari viikkoa eli ollut pois kotoa melko paljon.

Vaikka sitä kulkee töihin ja takaisin ihan samoja reittejä, ei puita ja maisemia tule samalla tavalla vahdattua kuin vaikka vaunulenkillä. Iltavuoroista palatessani olen huomannut iltojen pimenneen ja autolla on jotenkin todella vierasta ajaa pimeässä. Odotan tämän viikon menevän ohi, jonka jälkeen ei ole työkeikkoja tiedossa. Pienen lapsen kanssa yhdenkin viikon ylihyppääminen tuntuu karulta, kun taaperon elämässä se viikkokin on paljon. Viikossa voi oppia ihan mitä tahansa uutta ja harmittaisi kovasti, jos jotain tärkeää missaisin.

Toisinaan saattaa mennä vuorokausi, etten näe Inkaa hereillä. Jos peräkkäisinä päivinä on iltavuoro ja aamuvuoro, on tyttö jo nukkumassa tullessani ja nukkuu edelleen lähtiessäni. Vielä tällä hetkellä isännän(kin) kolmivuorotyö on kätevää, koska lapsenvahtia tarvittaisiin luultavasti huomattavasti enemmän, jos hänellä olisi säännöllinen päivätyö. Olen aina vaan niin uskomattoman onnellinen ja kiitollinen, että lähimmäisistä löytyy joustavia lapsenvahteja.

Syksyn hiipiessä ja iltojen pimetessä olen myös ajatellut töissäkäynnin kannattavuutta, järkevyyttä ja perusteluja. Toisaalta poden huonoa omaatuntoa siitä, että hylkään vuoden ikäisen tyttäreni isänsä tai mummonsa hoiviin ja menen tienaamaan asuntolainarahoja. Toisaalta koen tilanteen etuoikeutetuksi, koska minulla on mahdollisuus käydä töissä juuri sen verran kuin intoa ja kiinnostusta riittää. Tytär viihtyy todella hyvin ilman minuakin ja minusta on ihanaa, että hän saa viettää aikaa isänsä, isovanhempiensa, tätiensä ja serkkujensa kanssa. En ole hänen ainoa hoivaajansa.

En ole vielä kertaakaan elänyt pelkällä kotihoidontuella. Vanhempainvapaan päättyessä oli vielä täydet vuosilomat lomarahoineen ja sen perään aloinkin jo tehdä töitä keikkaluontoisesti. Minulle riitti opiskeluaikojen kitkuttelu ja vanhempieni lompakolla norkoilu. Olemme myös tehneet valinnan asua omakotitalossa, joten sen tuomat yllätykset vaativat myös pientä sukanvarsisäästöä. Minusta on myös tärkeää olla omien varojeni herratar ja käyttää niitä juuri niinkuin haluan. Voin tehdä, tulla ja mennä (melkein) kuten parhaaksi katson. Minussa on aina kuitenkin piillyt jonkinlainen jyväjemmari enkä omasta mielestäni osta koskaan mitään.

Monet varmasti ajattelevat, että asuntolainaa voi lykätä ja lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Totta molemmat. Minulle taas on tärkeää olla taloudellisesti vapaampi ja enhän minä siellä töissä kuitenkaan ympäri vuorokauden ole. Paitsi että äsken taisin juuri niin mainita... Tällä hetkellä käytän yöaikaa tehokkaasti hyödyksi bloggaamiseen. Olen nimittäin yövuorossa. Jos voisin valita, olisin tietenkin käymättä töissä, viettäisin aikaa tyttäreni kanssa ja ottaisin saman korvauksen mitä työssäkäynnistä saisin (tai toki enemmän), mutta tämä yhtälö taitaa olla mahdoton.

Toisaalta töissäkäyminen antaa minulle paljon. Juuri tällä alalla ei ehkä niin paljon kuin haluaisin ja tarvitsisin, mutta riittävästi. Ja kun töitä on taas tehty, voin tehdä sitä mitä eniten rakastan. Viettää aikaa tyttäreni ja mieheni kanssa sekä tavata tärkeitä ystäviä ja perheenjäseniä. Työkeikat vähentävät treffailun määrää, mutta vapaalla niitä järjestetään sitäkin tehokkaammin.

Tässä postauksessa saattaa olla pientä selittelyn makua. Maku tulee kuitenkin aidoista ajatuksista. Alkavan viikon jälkeen olen taas vapaa hoitovapaalainen (ellei mehukkaita työtarjouksia tule ovista ja ikkunoista). Osaan ja haluan nauttia tästä vapaudesta. Vapaudesta käydä tai olla käymättä töissä sekä vapaudesta hoitaa omaa pientä kultapiiskuani.

Syksy on tullut meidän perheelle kuin varkain. Yhtäkkiä pihan pensaat ovat punertuneet ja harventuneet. Ylikasvanut nurmikko on saanut kaverikseen (naapurin) keltaisia lehtiä. Jotenkin nämä syksyn piirteet ovat yllättäneet, koska on ollut niin uskomattoman lämpimiä päiviä, ettei uskoisi olevan syyskuu. Syksy on päässyt tulollaan yllättämään luultavasti myös siksi, että olen taas keikkaillut pari viikkoa eli ollut pois kotoa melko paljon.

Vaikka sitä kulkee töihin ja takaisin ihan samoja reittejä, ei puita ja maisemia tule samalla tavalla vahdattua kuin vaikka vaunulenkillä. Iltavuoroista palatessani olen huomannut iltojen pimenneen ja autolla on jotenkin todella vierasta ajaa pimeässä. Odotan tämän viikon menevän ohi, jonka jälkeen ei ole työkeikkoja tiedossa. Pienen lapsen kanssa yhdenkin viikon ylihyppääminen tuntuu karulta, kun taaperon elämässä se viikkokin on paljon. Viikossa voi oppia ihan mitä tahansa uutta ja harmittaisi kovasti, jos jotain tärkeää missaisin.

Toisinaan saattaa mennä vuorokausi, etten näe Inkaa hereillä. Jos peräkkäisinä päivinä on iltavuoro ja aamuvuoro, on tyttö jo nukkumassa tullessani ja nukkuu edelleen lähtiessäni. Vielä tällä hetkellä isännän(kin) kolmivuorotyö on kätevää, koska lapsenvahtia tarvittaisiin luultavasti huomattavasti enemmän, jos hänellä olisi säännöllinen päivätyö. Olen aina vaan niin uskomattoman onnellinen ja kiitollinen, että lähimmäisistä löytyy joustavia lapsenvahteja.

Syksyn hiipiessä ja iltojen pimetessä olen myös ajatellut töissäkäynnin kannattavuutta, järkevyyttä ja perusteluja. Toisaalta poden huonoa omaatuntoa siitä, että hylkään vuoden ikäisen tyttäreni isänsä tai mummonsa hoiviin ja menen tienaamaan asuntolainarahoja. Toisaalta koen tilanteen etuoikeutetuksi, koska minulla on mahdollisuus käydä töissä juuri sen verran kuin intoa ja kiinnostusta riittää. Tytär viihtyy todella hyvin ilman minuakin ja minusta on ihanaa, että hän saa viettää aikaa isänsä, isovanhempiensa, tätiensä ja serkkujensa kanssa. En ole hänen ainoa hoivaajansa.

En ole vielä kertaakaan elänyt pelkällä kotihoidontuella. Vanhempainvapaan päättyessä oli vielä täydet vuosilomat lomarahoineen ja sen perään aloinkin jo tehdä töitä keikkaluontoisesti. Minulle riitti opiskeluaikojen kitkuttelu ja vanhempieni lompakolla norkoilu. Olemme myös tehneet valinnan asua omakotitalossa, joten sen tuomat yllätykset vaativat myös pientä sukanvarsisäästöä. Minusta on myös tärkeää olla omien varojeni herratar ja käyttää niitä juuri niinkuin haluan. Voin tehdä, tulla ja mennä (melkein) kuten parhaaksi katson. Minussa on aina kuitenkin piillyt jonkinlainen jyväjemmari enkä omasta mielestäni osta koskaan mitään.

Monet varmasti ajattelevat, että asuntolainaa voi lykätä ja lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Totta molemmat. Minulle taas on tärkeää olla taloudellisesti vapaampi ja enhän minä siellä töissä kuitenkaan ympäri vuorokauden ole. Paitsi että äsken taisin juuri niin mainita... Tällä hetkellä käytän yöaikaa tehokkaasti hyödyksi bloggaamiseen. Olen nimittäin yövuorossa. Jos voisin valita, olisin tietenkin käymättä töissä, viettäisin aikaa tyttäreni kanssa ja ottaisin saman korvauksen mitä työssäkäynnistä saisin (tai toki enemmän), mutta tämä yhtälö taitaa olla mahdoton.

Toisaalta töissäkäyminen antaa minulle paljon. Juuri tällä alalla ei ehkä niin paljon kuin haluaisin ja tarvitsisin, mutta riittävästi. Ja kun töitä on taas tehty, voin tehdä sitä mitä eniten rakastan. Viettää aikaa tyttäreni ja mieheni kanssa sekä tavata tärkeitä ystäviä ja perheenjäseniä. Työkeikat vähentävät treffailun määrää, mutta vapaalla niitä järjestetään sitäkin tehokkaammin.

Tässä postauksessa saattaa olla pientä selittelyn makua. Maku tulee kuitenkin aidoista ajatuksista. Alkavan viikon jälkeen olen taas vapaa hoitovapaalainen (ellei mehukkaita työtarjouksia tule ovista ja ikkunoista). Osaan ja haluan nauttia tästä vapaudesta. Vapaudesta käydä tai olla käymättä töissä sekä vapaudesta hoitaa omaa pientä kultapiiskuani.